Kohti kotia ja takaisin kotiin

Heippa

Täällä Nansanassa ja Trust Future Primary Schoolissa on tapahtunut paljon sen jälkeen kuin viime kerran tänne kirjottelin, mutta mulla on ollut mielessä vähän muita juttuja niin ne on jäänyt passsin ja kompassin ulottumattomiin.

Meidän perhe menetti isoisän viime viikon lopussa, joten mun ajatukset ovat olleet kaukana mun elämästä täällä. Mulla ei ole oikein sanoja, mitä tähän kirjottaa, mutta halusin vain ilmottaa, että tulen viikoksi takaisin Suomeen alkaen ensi keskiviikosta, jonka jälkeen lennän takaisin tänne toiseen kotiin seuraavana torstaina.

Riina

Matkamuistoja

Tervehdys!

En oo ihan varma kirjotinko koskaan tänne, että päätin laittaa hetkeksi aivot narikkaan ja lähteä viikoksi matkustamaan kauas Kampalan pölyisistä kaduista ja hälinästä kämppikseni Elisabethin kanssa, mutta kaipa sen ilmoituksen voi tehdä nytkin, kun matka kohti Ugandan villiä länttä on jo takanapäin. Muutaman päivän olen toipunut matkasta täällä Guest Housessa visusti talon seinien sisäpuolella, sillä magee matka jätti jälkeensä myös tällä hetkellä oikein komeasti pois kuoriutuvan kärvähtäneen käärmeihon. Tulipahan laitettua toteen vitsi siitä, että punaisena kuin tomaatti maastoudun hyvin punaiseen maaperään,  jota aina jaksoin heittää ennen kuin tulin tänne. Nyt aletaan olla kuitenkin jo vihdoin voiton puolella ja huomenna me juhlitaan täällä 25 vuotiasta UPAta eli myös mun pitää olla juhlakunnossa huomenna. Punaseen UPA paitaan on kyllä hyvä maastoutua, jos en halua tulla nähdyksi..

Lähdimme siis viime torstaina aamulla matkustamaan kohti Queen Elisabethin kansallispuistoa tarkoituksena matkata ensin Nansanasta Kampalaan ja sieltä bussilla Kaseseen. Matkaan lähteminen Kampalasta vei muutaman tunnin ja vaati muutaman harmaan hiuksen, sillä täällä ei tunneta bussiaikatauluja, vaan bussi lähtee liikkeelle silloin kun se on täysin täpötäysi, mutta olimme varustautuneet hyvillä eväillä, joten kärsimyksen tuntemukset jäivät kohtuullisen minimaalisiksi.

Kasesesta matkasimme muutaman mutkan kautta kohti Queen Elisabethin kansallispuistoa. Emme meinanneet päästä sisällä puistoon enää torstaina, sillä aurinko oli jo laskenut, mutta hyvällä tuurilla toimiston virkailija oli vielä paikalla ja antoi meille kulkuluvat puistoon samana iltana. Kansallispuistoihin matkustamisesta saa täällä maksaa itsensä aivan kipeäksi, sillä pelkkä puistossa vietetty 24 tuntia kustantaa 40 dollaria plus kaikki aktiviteetit tähän päälle. Lisäksi puistossa tarvitsee henkilökohtaisen kuskin, joka meillä oli nimeltään Pascal, sillä itsenäisesti siellä matkaaminen ei ole sallittua. Onnekkaan alun jälkeen täytyy myöntää, että meidän Kuningatarpuiston kokemuksemme tuntui enemmän riistolta kuin hyvin sijoitetulta omaisuudelta, mikä johtui kyllä pääosin hyvin huonosta tuurista sään kanssa, sillä vettä satoi rankasti lähes koko ajan , mikä ja ilma oli todellatodellatodella kylmä, mikä taas ajoi eläimet aika pitkälti meidän näkökenttämme ulkopuolelle.

Päätimme kuitenkin, että kokemuksesta on otettava niin paljon irti kuin siitä irtoaa ja eihän me olla tehty sokerista. Perjantaiaamulla lähdimme Pascalin kuljettamana kohti Gyembura Gorgen sademetsää etsimään simpansseja, joita tässä metsässä elää hyvin uhanalainen 24 yksilöä eristetyssä yhteisössä, sillä polut seuraavaan metsään ovat katkenneet alueella asuvien ihmisten rakentaman kylän takia. Metsä oli tosi magea ja Chimpanzee tracking kokemuksen ehdottomasti siisteimmäksi kokemukseksi jäi metsän läpi virtaava joki, täynnä hippoja, jotka ääntelivät erittäin hellyyttävästi ja äänekkäästi uiskennellessaan. Itse simpanssikokemus jäi hieman vajavaiseksi ja taisimme nähdä kaikenkaikkiaan neljä simpanssia, jotka roikkuivat hyvin kaukana kaukaisuudessa. Tsiigailimme näitä simpansseja, yhtä mammaa ja kolmea vauvaa kohtuullisen kauan, kunnes oppaamme Wilson paljasti, että lauman miespuoliset jäsenet olivat matkanneet ruoanhankintareissulle kaukaisemmalle savannille, eivätkä ne aikoisi näyttäytyä. Muutama simpanssi on kuitenkin enemmän kuin ei yhtään, joten olimme kohtuu tyytyväisiä, matkatessamme vesisateessa takaisin kohti hostellia. Iltapäivällä päätimme mennä veneajelulle tsiigailemaan vähän lisää hippoja, krokoja, lintuja ja buffaloita, jonka jälkeen päivä oli aika pitkälti pulkassa. 

Illalla emme valitettavasti voineet oikein tehdä mitään, koska vettä satoi kuin saavista kaatamalla, joten kääriydyimme kaikkiin vaatteisiin ja huopiin, jotka saimme käsiimme ja valmistuimme seuraavan aamun 5.30 herätykseen, koska Pascal ajaisi meidät savannille tsiigailemaan eläimiä. Olimme hyvinhyvin innossaimme tästä, sillä eläimet jäivät alkumatkasta vähän liian vähelle. Seuraavana päivänä jouduimme kuitenkin väsyneinä valitettavasti todistamaan tyhjää savannia lukuunotamatta muutamaa peuraa, lintua ja buffalo.  Pascal myös kovasti väitti, että jossain kaukaisuudessa oli leijona tai norsu ja jouduimme kököttämään tässä paikassa puolisen tuntia tuijottamassa kaukaisuuteen. Hermomme alkoivat olla hieman kireällä jo ennen kuin Pascal päätti tappaa aikaa ajamalla meidät hoitamaan hänen omia asioitaan huolimatta siitä, että kohteliaasti huomautimme hänelle, että me olimme edelleen autossa ja tulin yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että kun tämän ihanan kuskimme nimestä poistaa viimeisen kirjaimen niin jäljellä jäävä osa suomennettuna on hyvin lähellä totuutta. 

Kun vihdoin  matkasimme pois autioilta savanneilta päätimme, että Pascalin olisi parempi alentaa aiemmin sopimaamme hintaa,  sillä sopimuksemme sisältö ei ollut oikein toteutunut. Tiesimme, ettei Paska-Pascal ehkä suostuisi alentamaan jo aiemmin sopimaamme hintaa, mutta keskustelua seuraavaa reaktiota emme osanneet odottaa. Pascal ei ollut valmis keskustelemaan eikä kuuntelemaan vaan sai ihan jäätävän raivokohtauksen, joka sisälsi paljon huutoa, lapsellista murjottamista ja säälittävää käyttäytymistä. Halusimme, että Pascal ajaisi meidät takaisin Kaseseen kansallispuiston sijasta, koska näiden kokemusten jälkeen halusimme vain jatkaa matkaa, mutta hän ei suostunut jättämään meitä päätielle, jolta voisimme ottaa matatun kohti ja alentamaan hintaa, vaan alkoi ajaa raivopäissään takaisin kansallispuistoon. Lopulta saimme hänet pysähtymään, jättämään meidät oikealle tielle ja hänet maksamaan yhdelle vastaan ajavalle autolle, joka veisi meidät Kaseseen, mutta jouduimme silti maksamaan alkuperäisen hinnan itku kurkussa. Pascal yritti vielä kätellä meitä ja sanoa, että nähdään, mutta saattaa olla, että meidän suunnalta lensi takaisin jotain hieman rumempaa, joka saattoi sisältää muutaman sanan kusipäistä, huijareista ja yhden ruman kansainvälisesti tunnetun käsimerkin.

Queen Elisabeth jätettiin siis taakse hieman ristiriitaisissa riistofiiliksissä, mutta saimme kokea puistossa yhden tosi siistin kokemuksen kun hostellin takapihalla tallusteli yksi ilta norsu. Sain nähdä ihan oikean heimokaverini ja yhden kuvankin ehdimme napata. Yksi elämäntavote on nyt siis plakkarissa, joten kokemus ei ollut täysin mätä. Matkalla Kaseseen pysähdyimme tsiigailemaan Kasesen kohdalta Ugandan läpi kulkevaa päiväntasaajaa ja parin kuvan jälkeen erittäin mukava Ugandalaisperhe vei meidät taxiparkiin ja istahdimme Fort Portalia kohti lähtevään matatuun. 

Matkan voittokulku lähti tästä hetkestä ja Pasca(L) kokemus lähensi minua ja Liisiä entisestään. Matka täyteen ahdetussa minubussissa 25 ihmisen ja parin kanan kanssa läpi kylien, vuorien ja teeplantaasien vilistäessä reunoilla oli mielettömän siisti. Näimme ihan oikeasti savimajoja, paikallisia naisia perinteisissä gomezasuissa ja ihan sitä oikeaa elämää. Kanat pysyvät matatuissa aina hyvin rauhallisina.

Fort Portalissa majottauduimme Exotic Lodge nimiseen pieneen hostelliin, mikä tuntui enemmän olevan yhden perheen kotimuutaman yksinkertaisen, mutta kohtuullisen kotoisan huoneen kanssa. Lauantai-iltapäivän vietimme tutkien tätä ihastuttavaa kaupunkia ja valmistauduimme seuraavaan päivään. Aurinkokin alkoi pikkuhiljaa näyttäytyä. Sunnuntaisuunnitelma oli vuokrata pyörät ja pyöräillä vuorien välissä noin 10 kilometrin päässä oleville tulivuorien kauankauan sitten muodostamille crater järville, tippukiviluolille ja metsän keskellä piilossa olevalle vesiputoukselle satoi tai paistoi.

Sunnuntaiaamuna otimme maastopyörät allemme ja lähdimme kohti päämääräämme. Taivas oli pilvessä ja muutama  sadepisara tipahteli kasvoillemme, joten yhteispäätöksenä päätimme jättää aurinkorasvat erittäin tyhminä kotiin, vaikka kannoimme reppua selässämme. Se taisi olla suojautumiskeino pettymyksiltä, mutta ei koko päivän suoraan pilvettömältä taivaalta paistaneelta auringolta. Ensimmäisen ylämäen jälkeen olimme molemmat varmoja, että kuolemme tälle matkalle, mutta ennen kuin uskoimmekaan näimme etsimämme maamerkin ja olimme lähellä määränpäätämme. Maisemat olivat myös tositosi kauniit koko matkan, näimme oikean vihreän mamban eli hullun tappavan käärmeen tien reunalla ja saimme selville, että olemme täysin päteviä vaihtamaan ketjut, mikäli ne irtoavat paikassa, jossa ihmisiä ei kulje. 

Perillä saimme mukaamme oppaan ja lähdimme kohti luolia ja vesiputotusta. Alue on ätysin luonnonmukainen joten pujottelimme oksien alta sademetsässä kunnes edessämme avautui niin kaunis piilossa oleva vesiputous, että henki salpautui pakosti. Alueella ei virtaa jokea, vaan vesi virtaa maan alla, joten näytti siltä, kuin vesiputous olisi pudonnut taivaasta. Kuulimme vain veden solinan ja lintujen laulun ja se oli jotain tosi maagista. Samalla alueella sijaisevat myös Amabere caves tippukiviluolat, jotka ovat olleet ennen täällä Ugandassa tosi kuuluisia niiden yvin mielenkiintoisen tarinan takia. Naureskelin aiemmin jo luolien nimelle, sillä Lugandaksi Amabere tarkoittaa rintoja, mutta ajattelin, ettei nimi voi mitenkään liittyä naisen etuvarustukseen. Toisin kävi ja osottautui, että ennen ihmiset kokivat tippukin muodon muistuttavan kyseisiä ulokkeita ja niistä tippuvan veden olevan maitoa, joten luolat olivat hyvin kuuluisa vierailukohde. Meillekin esiteltiin, miten erilaiset tippukivet muistuttivat koiran näsiä, lehmän utareita ja äidin varustusta, mikä oli erittäin huvittavaa. 

Luolien jälkeen lähdimme patikoimaan ympäröiville kukkuloille, mikä oli ihan älyttömän rentouttavaa ja ihanaa. Emme nähneet yhtään ihmistä, vaan kauniita maisemia, vuoria, peltoja, kukkuloita, crater järviä ja muutaman lehmän. Oli niin ihanaa vain nauttia lintujen laulusta ja täydestä hiljaisuudesta, antaa mielen levätä ja jalkojen tehdä työtä. Kiipesimme myös korkeimmalle kukkulalle, jonka päältä maisemat yhdelle järvistä oli upea, mutta matka oli kyllä aikamoinen tuskien taival, sillä reitti kulki kohtuullisen suoraan pystysuorasti ylöspäin. Oppaamme tallusteli edessä VARVASTOSSUISSA ja me seurasimme henkihievirissä, sydän pamppaillen kaksi metriä kerrallaan ylös kukkulaa. Parin metrin välein pidimme Liisin kanssa taktisia ”Me halutaan vaan nättejä maisemakuvia” –taukoja, jotta hengitys hieman tasaantuisi. Pääsimme ylös ja näkymät olivat todella patikoinnin arvoiset. Tämän jälkeen annoimme oppaamme matkata takaisin kohti tukikohtaa ja jäimme piknikille yhdelle järvistä paikalle, josta paikallisen kylän asukkaat hakevat vettä. Piknik oli erittäin ihana ja rentouttava maustettuna muutamalla järkytyksen hetkellä kun äkisti paikalle rynnisti noin 30 sarvekkaan lehmän ryhmä juomaan vettä. 

Palasimme kotiin hyvin rentoutuneina ja onnellisina, joskin hyvin palaneina, sillä aurinko oli liikaa tälle skandinaavi-iholle ja aurinkorasvan jättäminen kotiin oli erittäinerittäin typerää, mutta vaikka seuraavana aamuna en kyennyt liikkumaan, hymyilemään ja kudoksista tihkuva neste oli hieman kivuliasta myös niin tämä sunnuntai oli kärvähtämisen arvoista. Maanataina lähdimme urhoollisesti vielä kohti Bigodi Wetlands metsää, Kibalen kansallispuiston lähellä. Matutumatkallamme näimme tiellä tallustelevia simpansseja ja apinoita ja metsässä käveleminen oli tosi upea kokemus. Saimme kumpparit jalkaan ja lähdimme taivaltamaan metsään. Välillä polulla juoksi apina tai edessämme lensi kaunis lintu ja muutenkin metsä oli jotenkin tosi maaginen. Monien apinoiden ja nättien lintujen lisäksi oli tosi mielnkiintoista nähdä, miten erilaiset myös meille tutut tuotteet täällä kasvavat. Näimme riisipeltoja, sokeriruokoja, tupakkaviljelmiä, jamssimaan, papyruspolun ja minulle kaikista mielenkiintoisimman kahvipuun. Oli ihan mielettömän siistiä nähdä ja kuulla, mistä se minun kertomani meidän tummapaahtoinen reilunkaupan kahvi Afrikasta todella on lähtöisin. 

Metsän jälkeen matkasimme takaisin Fort Portaliin jonkun mukavan hieman taksia muistuttavan auton kyydissä, jonka Bigodin henkilökunta meille tieltä nappasi. Äkisti vettä alkoi sataa erittäin rajusti ja kohta huomasimme, että automme jämähti tukevasti keskelle mutaista mäkeä keskelle ei yhtään mitään. Seuraavan noin tunnin vietimme naureskellen kun paikalle kerääntyneet turhautuneet miehet yrittivät ja yrittivät hyvin kauan tuloksetta saada autoa liikkumaan.  Lopulta pääsimme kuitenkin takaisin kotitukikohtaan. Seuraavana aamuna edessä siinsi enää matka takaisin kotiin ja matka oli plakkarissa.

 Saavuimme kotiin hyvin väsyneinä, mutta hyvin onnellisina, hyvin syöneinä, sillä kehityimme lounaspakettien eksperteiksi lomasemme aikana, nestehukkaisina, koska nesteitä ei sallita, sillä pissahätä on vähän vaikea kun vessaan ei pääse päivään ja minä hyvinhyvinhyvin palaneena. Keskiviikkona jouduin luopumaan parhaasta ystävästäni täällä, sillä Elisabethin oli aika matkata kotiin ja minun oli aika jatkaa arkeani täällä Nansanassa.  

Nyt mun energiavarastot on täysin finaalissa, joten sanon enää, että Sulabulungi ja pusuja sinne toiseen kotiin!

Riina 

Tässä vielä pari kuvaa matkalta, lisää löytyy mun (Riina Sinkko) facebookista :)