Heippa, pitkästä
aikaa
Terveiset päiväntasaajan
auringon alta sinne pohjoisen auringon alle. On taitanut vierähtää aikamoisen
pitkä aika siitä, kun viimeksi kerroin kuulumisia ja tarnoita elämästä täältä
Ugandasta. Nykypäivän ehdottomasti luotettavin viestintäväline Facebook on
nimittäin jo pari kuukautta päivittänyt minut tietämään, että sielläkin on
koittanut kesä uudestaan.
Kesä Suomessa tuntuu
minusta jotenkin aika epärealistiselta ajatukselta, koska kun pakkasin kimpsut
ja kampsut punaiseen rinkkaani ja
taivalsin Helsinki-Vantaalle suuntanani tuntematon Uganda, aurinko paistoi
kirkkaalta taivaalta. Aivoni yrittävät tällä hetkellä lähettää minulle
signaaleja, jotka kertovat, että olen mitä ilmeisemmin oleskellut täällä ikuisessa
kesässä läpi kuuman kesän, sateisen ruska-ajan, kirpeiden pakkasten ja sen upean fiiliksen kun ensimmäiset
hiirenkorvat ilmestyvät koivunlehtiin ja toppatakin saa vihdoin haudata syvälle
kellariin. Kesä on tosiaankin koittanut Suomessa uudestaan, mikä tarkoittaa,
että on kulunut melkein vuosi, tällä hetkellä tarkalleen 11 kuukautta ja
seitsemän päivää, elämäni ensimmäisesta päivässä Ugandassa.
Joka päivä
mietin, miten aika voikin alkaa äkisti juosta näin nopeasti. Tunsin pienin
tuskanpiston sydämessäni kun muutama päivä sitten naputtelin Passin ja
Kompassin osoitteen Internetin hakukenttään ja totesin, että olen viimeisen
kerran avannut ajatukseni teille viime lokakuussa. L-o-k-a-k-u-u-s-s-a. Mutta
minne vierähtivät marras-, joulu-, tammi-, helmi-, maalis-, huhti- ja toukokuu?
Yhteen silmänräpäytykseen katosi
seitsemän kuukauden kokemukset,
tuntemukset, ilot, surut sekä ala- ja ylämäet. Koen täysin päteväksi
puolustuksekseni sanoa, että hei ”It’s African time”. On mielestäni täysin soveliasta
laskea plussaksi, että olen varsin mallikkaasti sopeutunut täkäläiseen
aikakäsitykseen.
Nyt sitten vihdoin
istun jälleen näppäimistön ääressä naputtelemassa ajatuksia. Äkisti tuntuu,
että hitsin vitsi, nyt haluaisin kertoa sinulle, joka tätä ajatuksenjuoksua
tällä hetkellä luet, kaikki kommellukset, matkatarinat, iloiset ja ei niin
iloiset fiilikset, jotka kohdalleni ovat osuneet.
Se ei
valitettavasti taida olla mahdollista, mutta ehkä voin kertoa, mikä fiilis
minulla tällä hetkellä on.
Näiden
yhdentoista kuukauden jälkeen olen vieläkin se Riina, joka lähti 29.6.2014 hieman
vapisevin jaloin, mutta tarmoa täynnä kohti tuntematonta. Tuntematonta, joka
muuttui kodiksi, kohti uusia paikkoja, jotka äkisti olivatkin tuttuja ja kohti
uusia hienoja ihmisiä, joita nykyisin kutsun ystäviksi. Elämä Ugandassa ei
tunnukaan enään seikkailulta tuntemattomaan, se tuntuu seikkailulta elämään.
Ensimmäistä
kertaa 21 vuoden elinvuoden aikana tunnen, että sydämeni kuuluu kahteen
paikkaan. Välillä se miettii kaiholla kaikkia teitä, jotka tätä tekstiä
kykenette lukemaan ja toisinaan se kertoo, minulle ettei minun tulisi koskaan
jättää Ugandaa taakseni. Koti, waka, sitä tämä maa on minulle. Sanotaan, että home
is where your heart is. Se taitaa olla totta.
Kun se sydän,
sitten päättää kotiutua johonkin paikkaan se tuo mukanaan arjen ylä- ja
alamäet. Ei elämä voi olla aina ruusuilla tanssimista. Pari kuukautta
blogitauostani vietin kohtuullisen pahasti kipeänä neljän seinän sisällä ja
siinä koeteltiin jo fyysisen terveyden lisäksi myös henkistä puolta aika
rankasti. Toisinaan kun herätyskello kilahtaa aamulla, mietin tutut tuntemukset
mielessä, rättiväsyneenä, että pitääkö minun tosiaan raahautua töihin ja miten
vielä mukavampaa on todeta kotiin tullessaan, että siivous taisi jälleen
unohtua ja pyykkivuori kasvaa kasvamistaan, koska pyykkikoneena toimivat erittäin
tehokkaat omat kätöset olivat jälleen laiskottelutuulella . Muistan, kuinka
jännittyneenä odotin bodaboda kuskiani hakemaan minut töihin Trust Future
alakoululle ja kuinka nyt yritän juoda aamukahvit kiireessä, koska olen jälleen
myöhässä ja kohta alkavalle liikkatunnille olisi parasta ehtiä ajoissa
tanssimaan Macarenaa. Toisinaan tajuan, etten ole tehnyt koko päivänä yhtikäs
mitään (edes niitä pyykkejä) ja sitten tajuan, että ei kai sillä niin väliä
oikeastaan ole.
Mutta miten kivalta tuntuukaan palata takaisin
kotiin Nansanaan kun, omat vihannesleidit toivottavat sinut iloisesti takaisin
kotiin: ”Kulikayo ewaka Nasanga!” . Miten aina lämmittää sydäntä kun oppilaiden
huulet kaartuvat hymyyn kun heitämme aamun alkajaisiksi perinteiset ylävitoset
ja miten mielettömän paljon arvostan, että luottavat minuun ja kertovat jos
joku vaivaa ja tuntuu, ettei ketään muuta oikeasti kiinnosta. Huh ja millainen
voittajafiilis onkaan kun olen lopulta saanut pestyä kaiken likaisen pyykkini (myös
valkoiset, aiemmin kauniin rusehtavat yksilöt!!) ja huoneen lattia on jälleen
näkyvissä. Rakastan niitä hetkiä kun olen saanut itseni paikasta toiseen puhuen
ainostaan lugandaa, löytänyt uuden nätin mekon marketista sekä maustamatonta
jogurttia supermarketista ja kun Elisan ja Paulan kanssa otamme bodaboda
moottoripyörätaksit alle ja suuntaamme nokkamme kohti lempihengailupaikkaamme
Fasikaa.
Mutta
ennenkaikkea, täällä se kotona oleva sydän saa olla sillä paikalla mille se
kuuluu ja suurimman osan ajasta se hymyilee onnellisena. Välillä tuntuu, että
se yrittää välittää kaikesta ja kaikista niin paljon, että se saattaa kohta
räjähtää. Voikohan sydämiä kasvattaa äärettömän suuriksi, että niihin voi mahduttaa suunnilleen kaiken? Kerrankin, Se ei yritä
kertoa mulle, missä mun kuuluu olla, mitä mun pitäisi tehdä, minne mun pitää
elämässä pyrkiä ja mitä mä en voi tehdä. Se yrittää kertoa mulle, että mä olen
jo siellä, perillä. Mitä ikinä se tarkoittaakaan, mutta tällä hetkellä, tässä
paikassa ja sen pitää olla tarpeeksi. Yksi tärkeimmistä asioista elämässä, mikä
mun pitää oppia: Lakata uskomasta, etten koskaan ole tarpeeksi, Tarpeeksi mitä?
Kaunis, lahjakas, erityinen tai taitava? Kuka muu sitä mulle kertoo paitsi minä
itse?
Joten mä hymyilen,
seison 30 viisivuotiaan edessä yksin, aseenani ainoastaan pinkki pilli, joka
vihellyksestäni vapauttaa lauman juoksuun, takutan hiukset rastoiksi ja
keräilen niihin simpukoita Mombasan paratiisirannalta, viritän kitaran ja alan
laulaa, leivoin kavereille yllätykseksi jättimäisen suklaakakun, otan kynän
käteen ja alan piirtää safarilla bongattuja kirahveja, päätän opetalla, kuinka
palmunlehdistä kudotaan perinteinen matto, pakkaan vesivärit laukkuun ja suuntaan
seuraavalle kuviksen oppitunnille, sävellän äidille oman laulun
syntymäpäiväksi, suljen silmät, kuulen reggae musiikin ja alan tanssia.
Sen takia mä
Rakastan Ugandaa.
Rakkaudella <3 Nasanga Riina
 |
| Fiiliksiä muutaman kuukaden takaiselta Packwach visiitiltä, |
Ps. Lupaan
yrittää kirjoittaa seuraavan kerran aikaisemmin kun seitsemän kuukauden päästä.
