Tervehdys kotimaa!
Pahoittelen tätä jälleen tapahtunutta informaatiokatkosta, mutta mulla on ollut taas aikamoisen paljon ajateltavaa ja tekemistä sekä täällä, että siellä päin maailmaa, niin en ole ehtinyt uhrata niin kauhean montaa ajatusta Passille ja Kompassille.
Suomiviikko on takana päin ja olen palannut takaisin tänne toiseen kotiin Nansanaan. Viikkoni Suomessa herätti aika paljon fiiliksiä sekä hyviä että ei niin hyviä. Olin oikeasti aika peloissani, miten pystyn tulemaan takaisin ”siihen maailmaan” ja sen jälkeen palaamaan takaisin tänne Afrikkaan. Sen jälkeen kun olin selvinnyt ensimmäisestä kulttuurishokista Amsterdamin lentokentällä, jossa liihottelin hippiafrikkamekossa, rastat päässä ja varvastossut jalassa aikamoisen ahdistuneissa fiiliksissä, elämä tuntui oikeasti aika helpolta. Samalla hetkellä kun kävelin ulos Helsinki-Vantaan terminaali kakkosen ovista ja sain halata pitkästä aikaa vastassa ollutta rakasta isosiskoani Riikkaa tajusin, ettei ole mitään sitä ja tätä maailmaa.
Oli vaan käynyt sellanen juttu, että mun elämä oli jakautunut äkisti kahteen erilaiseen, mutta yhtä tärkeään kotiin. Kun pääsin kotiin Espooseen tuntui kuin kivi olisi pudonnut sydämeltä. Mun oli jotenkin ihan mahdoton käsitellä meidän ukin kuolemaa kun tuntui, että olen niin kaukana kaikesta ja erityisesti kaikista. Toki mulla oli täällä ystäviä tukena, mutta tuntui, että mun täytyi olla siellä, missä perhe on. Viimeisten hyvästien jättäminen on aina vaikeaa, mutta oli oikea päätös matkustaa Suomeen. Oli myös ihanaa höpötellä turhia äidin kanssa, vitsailla iskän kanssa vanhaan malliin, nähdä tärkeitä ystäviä ja sukulaisia ja tietää, että siellä te kaikki edelleen olette, vaikka fyysisesti minä olenkin muutaman kilometrin kauampana. Kiitos kaikille kenet näin ja anteeksi niille ystäville, joita en ehtinyt nähdä, vaikka kovasti halusinkin. Viikko meni niin hirmuisen nopeasti, että ennen kuin huomasinkaan olin jo matkalla takaisin kohti Helsinki-Vantaata repussani kolmetoista levyä Fazerin suklaata ja matkalaukussa värikyniä, lastenkirjoja, frisbeitä ja ruisleipää.
Täytää myöntää, että vaikka Suomiviikkkoni oli yllättäen kohtuullisen mukava, kohtasin myös aika monta tasaisin väliajoin iskevää kulttuurishokkia. Tuntui ihan käsittämättömältä, että kun hanaa kääntää niin voi säädellä veden lämpötilaa, vessoissa meillä on hyvin todennäköisesti puhtaampaa vettä kuin täällä juodaan, bussien aikataulujen noudattaminen tuntui kohtuullisen mahdottomalta, tuntemattomat ihmiset eivät enää tervehtineet minua kadulla ja ulkona oli hyvin kaunista, mutta niin kylmä, että olin aika varma, että muutun jääkalikaksi minä hetkenä hyvänsä. Kaikista hauskinta oli mielestäni se, että joka kerta kun painoin valokatkaisinta ja valomme syttyivät pienellä viiveellä, niin aivoni totesivat vain tyynen rauhallisesti, että ”okei, tänään power is off again” kunnes valojen syttyessä tajusin, ettei tätä ilmiötä esiinny yhtä useasti Espoossa kuin Nansanassa.
Kaikista vaikeinta oli olla kauppakeskuksissa, ruokakaupoissa ja erityisesti oman tavaravuoreni keskellä. Tuntui ihan kauhealta katsoa sitä kulutushysteriaa ja materialismionnea, etenkin siksi, että olen ennen tänne tuloani ollut itsekin aikamoisen suuri osa sitä. Muistan oikeasti ajatelleeni, että kyllähän minä nyt tiedän, että Afrikassa lapset eivät pääse kouluun saa ruokaa tai vettä, mutta kyllä mä silti haluan tän biletopin, koska kaksikymmentä hieman erilaista, eivät sovi tämän päivän fiilikseen. Näin itseni valittamassa flashbackkinä valittamassa, mitä turhimmista asioita kuten siitä, että äidin ostama kinkkumerkki oli aivan väärä. En oikeastaan ollut pettynyt Suomeen ja suomalaisiin, olin ennen kaikkea pettynyt itseeni. Suomiviikon aikana ei siis pahemmin shoppailtu, istuttu kahviloissa ja käyty hienoissa ravintoloissa syömässä. Mun aivot kun käänsi kaiken siihen neljänkymmeneneuron kuukausipalkkaan, jonka meidän koulun opettajat saavat ja siihen, kuinka monelle lapselle saisin maksettua lukukausimaksun tai kouluruoan jonkun tuotteen hinnalla. Samalla yritin olla mainitsematta näitä asioita ympärilläni oleville ihmisille, koska en tosiaankaan kokenut, että haluaisin millään tavalla saarnata tai jeesustella, siitä miten elämän prioriteetit ovat mielestäni meidän yhteiskunnassamme hieman vinksahtaneita. Tottakai kaikilla on omat ongelmansa ja ihmiset aina sopeutuvat ympäröivään maailmaan.
Näyttää uhkaavasti siltä, että tämäkin kirjoitus on taas venymässä megalomaanisiin mittoihin, mutta kaipa voisin kertoa, mitä elämässä täällä Nansanassa tapahtuu. Ensinnäkin täällä guesthousessa on käynnissä ihan jäätävä hälinä melkein koko ajan, sillä meitä asuu täällä tällä hetkellä vaatimaton kahdeksantoista ihmisen lauma, eli omaa aikaa on aika mahdoton metsästää, mutta yksinäiseksi itseään on myös vaikea tuntea. Vietin todella kivan sunnuntain viime viikolla kun meidän caretaker Cissy otti mut mukaan vierailemaan hänen 15-vuotiaan tyttärensä Mildredin sisäoppilaitokseen Kataleen. Olin tosi otettu, että Cissy kysyi mut mukaan.
Töissä oon ollut oikeastaan joka päivä tällä viikolla tosi pitkään, joten yritän vähän hidastaa etten ihan väsähdä heti tähän uuteen alkuun. Juttuhan on nyt niin, että mulla on aika monta projektia pyörimässä Trust Future Ugandan alakoulussa ja sen seinien ulkopuolellakin. Käsityöprojekti mun ihanien Nabwerun leidien kanssa on kovasti työn alla, meillä on yksi ihan naurettavan suurisuunnitelmallinen HIV/AIDS tapahtuma tulossa ja koulussa puhaltavat uudet tuulet. En ole tainnut muuten edes kertoa, että en ole enää vain minä vaan minulla on vapaaehtoiskollegaa, Lilian Saksasta ja Charlotte Belgiasta ja me opetamme yhdessä koulussa liikuntaa ja kuvista kaikille luokille ja keskiviikkoiltapäivisin pidämme iltapäiväkerhoa kaikille halukkaille. Meillä on nykyään ihan oikea lukkari ja määrätyt ajat milloin mikäkin oppitunti pidetään, mikä saattaa ehkä kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta mitä se ei todellakaan ole ja vaati näiden muutaman kuukauden taustatyön ja vienon ehdottelun jos nämä luovat aineet voitaisiin ehkä lisätä lasten kahdeksasta neljään kestäviin lukuainepäiviin.
Sekä kuvis-, että liikkatunnit ovat lähteneet hyvin rullaamaan, vaikka emme koskaan tiedä onko koittava oppitunti menestys vai täysi katastrofi. Ensin tuntui, että kolme opettajaa yhdelle luokalle on liikaa, mutta sen jälkeen kun neljäkymmentä 3-5 vuotiasta juoksee päättömästi ympäri pihaa hipan sijasta totesimme, että tarvitsemme jokaista silmäparia, jotta selviämme hengissä. Asia kun on niin, että jokaisella oppitunnilla on joku joka murjottaa, koska leikki tai peli ei ole hänen lempparinsa, joku joka on aivan puhki juoksemisesta ja joku joka on päättänyt tehdä vähän lähempää tuttavuutta maaperän ja puunjuurien kanssa. Silloin on tosi hyvä, että joku meistä voi pitää huolta heistä ja yrittää antaa huomiota kaikille lapsille.
Nyt parin viikon jälkeen tuntuu, että olemme vihdoin oppineet tietämään, minkälaisia leikkejä ja tehtäviä lapset ymmärtävät sekä kykenevät ja haluavat tehdä. Suurin haasteemme on, että täällä lapset kyllä opiskelevat englanniksi, mutta oikeastaan oppivat kaiken pänttäämällä, eli luovuuden ja mielikuvituksen käyttäminen on heille todella vaikeaa ja tästä syystä, sekä siitä, että emme pahemmin käytä tunneilla lasten omaa kieltä lugandaa, tuntien suunnittelu on antanut meille kohtuullisen paljon harmaita hiuksia. On hyvin haastavaa tehdä mitään pallojen kanssa, koska kun lapselle antaa pallon, hän haluaa ainoastaan pitää sen itsellään ja joukkueiden muodostusta muksujen on vielä hyvin vaikea tajuta. Ennen kokeilemista emme koskaan tiedä miten uusi leikki tai peli otetaan vastaan ja meidän mielestämämme hyvältä kuulostanut leikki kuten ihan tavallinen hippa saattaa flopata aivan täysin ja päätyä aika jäätävään jengitappeluun ja itkuun ja toisinaan lapset yllättävät meidät todella positiivisesti kun huomaamme miten he pystyvät yhdessä heittelemään frisbeetä. Kaikista suurin hitti, meidän mestariteoksemme, on legendaarinen Macarena, josta on muodostunut koko koulun yhteinen lempparitanssi. Meilläpäin sitä ei vain tunneta Macarenatanssina vain Akabina (=peppu)tanssina, sillä lopussa kaikki saamme heiluttaa akabiinaa niin paljon kun sielu sietää, mitä lapset rakastavat suunnilleen yli kaiken.
Kuviksen aloittaminen oli myös todella haastavaa, koska yleensä lasten ei sallita olla laisinkaan luovia. Kun pyysimme lapsia piirtämään lempieläimensä, lähes kaikista papereista löytyi lehmä ja jokainen luovuutta vaativa tehtävä floppasi aivan täydellisesti. Olimme valehtelematta hieman turhautuneita, emmekä oikein tieneet mihin nämä tunnit johtavat. Nyt jo ykkösluokka maalaa vesiväreillä erivärisiä, -kokoisia ja muotoisia kukkia ja eilen olimme Charlotten kanssa niin mielettömän ylpeitä kun kakkosluokan ”Piirrä katu Kampalasta” –kuvasta löytyi niin paljon erilaisia näkemyksiä. On ihan käsittämättömän palkitsevaa huomata, että se mitä me teemme, on saanut aikaan sen, että lapset alkavat oikeasti käyttää luovuuttaan ja mielikuvistaan ja oikeasti nauttivat siitä. Iltapäiväkerhossa pääsemme oikeasti lähelle lapsia ja meillä on aikaa jutella heidän kanssaan ja tehdä yhdessä kaikkea kivaa ja se on mahtavaa, vaikka ensimmäiset iltapäiväkerhot ovat olleet omalla tavallaan suosiosta johtuen positiivisia katastrofeja.
Oppituntien ja iltapäiväkerhon jälkeen olemme yleensä ihan kuitteja, mutta tästä ja haasteista huolimatta ja niin palkitsevaa huomata, miten lapset oppivat vähitellen pelaamaan joukkueina, nauttivat liikunnasta, käyttämään luovuutta, kertomaan meille muutakin kuin sen, että he ovat aina fine ja sydäntä lämmittää kuulla ne riemunhuudot ja nähdä maailman leveimmät hymyt kun haemme lapset tunneille. Ehkä meidän täällä olollamme on todella joku merkitys.
Täällä sitä siis taas ollaan onnellisena kotona ja toivottavasti Marburgin ja Ebolan ulottumattomissa. Täten lupaan Yrittää päivitellä kuulumisia hieman useammin ja lähetän hirmusesti rakkautta ja haleja sinne kotiin!
<3 Riina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti