Terveisiä Riinalta

Heippa, pitkästä aikaa

Terveiset päiväntasaajan auringon alta sinne pohjoisen auringon alle. On taitanut vierähtää aikamoisen pitkä aika siitä, kun viimeksi kerroin kuulumisia ja tarnoita elämästä täältä Ugandasta. Nykypäivän ehdottomasti luotettavin viestintäväline Facebook on nimittäin jo pari kuukautta päivittänyt minut tietämään, että sielläkin on koittanut kesä uudestaan.

Kesä Suomessa tuntuu minusta jotenkin aika epärealistiselta ajatukselta, koska kun pakkasin kimpsut ja kampsut punaiseen rinkkaani  ja taivalsin Helsinki-Vantaalle suuntanani tuntematon Uganda, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Aivoni yrittävät tällä hetkellä lähettää minulle signaaleja, jotka kertovat, että olen mitä ilmeisemmin oleskellut täällä ikuisessa kesässä läpi kuuman kesän, sateisen ruska-ajan, kirpeiden pakkasten  ja sen upean fiiliksen kun ensimmäiset hiirenkorvat ilmestyvät koivunlehtiin ja toppatakin saa vihdoin haudata syvälle kellariin. Kesä on tosiaankin koittanut Suomessa uudestaan, mikä tarkoittaa, että on kulunut melkein vuosi, tällä hetkellä tarkalleen 11 kuukautta ja seitsemän päivää, elämäni ensimmäisesta päivässä Ugandassa.

Joka päivä mietin, miten aika voikin alkaa äkisti juosta näin nopeasti. Tunsin pienin tuskanpiston sydämessäni kun muutama päivä sitten naputtelin Passin ja Kompassin osoitteen Internetin hakukenttään ja totesin, että olen viimeisen kerran avannut ajatukseni teille viime lokakuussa. L-o-k-a-k-u-u-s-s-a. Mutta minne vierähtivät marras-, joulu-, tammi-, helmi-, maalis-, huhti- ja toukokuu? Yhteen silmänräpäytykseen katosi  seitsemän  kuukauden kokemukset, tuntemukset, ilot, surut sekä ala- ja ylämäet. Koen täysin päteväksi puolustuksekseni sanoa, että hei ”It’s African time”. On mielestäni täysin soveliasta laskea plussaksi, että olen varsin mallikkaasti sopeutunut täkäläiseen aikakäsitykseen.

Nyt sitten vihdoin istun jälleen näppäimistön ääressä naputtelemassa ajatuksia. Äkisti tuntuu, että hitsin vitsi, nyt haluaisin kertoa sinulle, joka tätä ajatuksenjuoksua tällä hetkellä luet, kaikki kommellukset, matkatarinat, iloiset ja ei niin iloiset fiilikset, jotka kohdalleni ovat osuneet.

Se ei valitettavasti taida olla mahdollista, mutta ehkä voin kertoa, mikä fiilis minulla tällä hetkellä on.

Näiden yhdentoista kuukauden jälkeen olen vieläkin se Riina, joka lähti 29.6.2014 hieman vapisevin jaloin, mutta tarmoa täynnä kohti tuntematonta. Tuntematonta, joka muuttui kodiksi, kohti uusia paikkoja, jotka äkisti olivatkin tuttuja ja kohti uusia hienoja ihmisiä, joita nykyisin kutsun ystäviksi. Elämä Ugandassa ei tunnukaan enään seikkailulta tuntemattomaan, se tuntuu seikkailulta elämään.

Ensimmäistä kertaa 21 vuoden elinvuoden aikana tunnen, että sydämeni kuuluu kahteen paikkaan. Välillä se miettii kaiholla kaikkia teitä, jotka tätä tekstiä kykenette lukemaan ja toisinaan se kertoo, minulle ettei minun tulisi koskaan jättää Ugandaa taakseni. Koti, waka, sitä tämä maa on minulle. Sanotaan, että home is where your heart is. Se taitaa olla totta.

Kun se sydän, sitten päättää kotiutua johonkin paikkaan se tuo mukanaan arjen ylä- ja alamäet. Ei elämä voi olla aina ruusuilla tanssimista. Pari kuukautta blogitauostani vietin kohtuullisen pahasti kipeänä neljän seinän sisällä ja siinä koeteltiin jo fyysisen terveyden lisäksi myös henkistä puolta aika rankasti. Toisinaan kun herätyskello kilahtaa aamulla, mietin tutut tuntemukset mielessä, rättiväsyneenä, että pitääkö minun tosiaan raahautua töihin ja miten vielä mukavampaa on todeta kotiin tullessaan, että siivous taisi jälleen unohtua ja pyykkivuori kasvaa kasvamistaan, koska pyykkikoneena toimivat erittäin tehokkaat omat kätöset olivat jälleen laiskottelutuulella . Muistan, kuinka jännittyneenä odotin bodaboda kuskiani hakemaan minut töihin Trust Future alakoululle ja kuinka nyt yritän juoda aamukahvit kiireessä, koska olen jälleen myöhässä ja kohta alkavalle liikkatunnille olisi parasta ehtiä ajoissa tanssimaan Macarenaa. Toisinaan tajuan, etten ole tehnyt koko päivänä yhtikäs mitään (edes niitä pyykkejä) ja sitten tajuan, että ei kai sillä niin väliä oikeastaan ole.

 Mutta miten kivalta tuntuukaan palata takaisin kotiin Nansanaan kun, omat vihannesleidit toivottavat sinut iloisesti takaisin kotiin: ”Kulikayo ewaka Nasanga!” . Miten aina lämmittää sydäntä kun oppilaiden huulet kaartuvat hymyyn kun heitämme aamun alkajaisiksi perinteiset ylävitoset ja miten mielettömän paljon arvostan, että luottavat minuun ja kertovat jos joku vaivaa ja tuntuu, ettei ketään muuta oikeasti kiinnosta. Huh ja millainen voittajafiilis onkaan kun olen lopulta saanut pestyä kaiken likaisen pyykkini (myös valkoiset, aiemmin kauniin rusehtavat yksilöt!!) ja huoneen lattia on jälleen näkyvissä. Rakastan niitä hetkiä kun olen saanut itseni paikasta toiseen puhuen ainostaan lugandaa, löytänyt uuden nätin mekon marketista sekä maustamatonta jogurttia supermarketista ja kun Elisan ja Paulan kanssa otamme bodaboda moottoripyörätaksit alle ja suuntaamme nokkamme kohti lempihengailupaikkaamme Fasikaa.

Mutta ennenkaikkea, täällä se kotona oleva sydän saa olla sillä paikalla mille se kuuluu ja suurimman osan ajasta se hymyilee onnellisena. Välillä tuntuu, että se yrittää välittää kaikesta ja kaikista niin paljon, että se saattaa kohta räjähtää. Voikohan sydämiä kasvattaa äärettömän suuriksi, että niihin voi mahduttaa  suunnilleen kaiken? Kerrankin, Se ei yritä kertoa mulle, missä mun kuuluu olla, mitä mun pitäisi tehdä, minne mun pitää elämässä pyrkiä ja mitä mä en voi tehdä. Se yrittää kertoa mulle, että mä olen jo siellä, perillä. Mitä ikinä se tarkoittaakaan, mutta tällä hetkellä, tässä paikassa ja sen pitää olla tarpeeksi. Yksi tärkeimmistä asioista elämässä, mikä mun pitää oppia: Lakata uskomasta, etten koskaan ole tarpeeksi, Tarpeeksi mitä? Kaunis, lahjakas, erityinen tai taitava? Kuka muu sitä mulle kertoo paitsi minä itse?  

Joten mä hymyilen, seison 30 viisivuotiaan edessä yksin, aseenani ainoastaan pinkki pilli, joka vihellyksestäni vapauttaa lauman juoksuun, takutan hiukset rastoiksi ja keräilen niihin simpukoita Mombasan paratiisirannalta, viritän kitaran ja alan laulaa, leivoin kavereille yllätykseksi jättimäisen suklaakakun, otan kynän käteen ja alan piirtää safarilla bongattuja kirahveja, päätän opetalla, kuinka palmunlehdistä kudotaan perinteinen matto,  pakkaan vesivärit laukkuun ja suuntaan seuraavalle kuviksen oppitunnille, sävellän äidille oman laulun syntymäpäiväksi, suljen silmät, kuulen reggae musiikin ja alan tanssia.

Sen takia mä Rakastan Ugandaa.

Rakkaudella <3 Nasanga Riina

Fiiliksiä muutaman kuukaden takaiselta Packwach visiitiltä, 

Ps. Lupaan yrittää kirjoittaa seuraavan kerran aikaisemmin kun seitsemän kuukauden päästä. 

Passin ja Kompassin paluu

Tervehdys kotimaa!

Pahoittelen tätä jälleen tapahtunutta informaatiokatkosta, mutta mulla on ollut taas aikamoisen paljon ajateltavaa ja tekemistä sekä täällä, että siellä päin maailmaa, niin en ole ehtinyt uhrata niin kauhean montaa ajatusta Passille ja Kompassille.

Suomiviikko on takana päin ja olen palannut takaisin tänne toiseen kotiin Nansanaan. Viikkoni Suomessa herätti aika paljon fiiliksiä sekä hyviä että ei niin hyviä. Olin oikeasti aika peloissani, miten pystyn tulemaan takaisin ”siihen maailmaan” ja sen jälkeen palaamaan takaisin tänne Afrikkaan. Sen jälkeen kun olin selvinnyt ensimmäisestä kulttuurishokista Amsterdamin lentokentällä, jossa liihottelin hippiafrikkamekossa, rastat päässä ja varvastossut jalassa aikamoisen ahdistuneissa fiiliksissä, elämä tuntui oikeasti aika helpolta. Samalla hetkellä kun kävelin ulos Helsinki-Vantaan terminaali kakkosen ovista ja sain halata pitkästä aikaa vastassa ollutta rakasta isosiskoani Riikkaa tajusin, ettei ole mitään sitä ja tätä maailmaa.

Oli vaan käynyt sellanen juttu, että mun elämä oli jakautunut äkisti kahteen erilaiseen, mutta yhtä tärkeään kotiin. Kun pääsin kotiin Espooseen tuntui kuin kivi olisi pudonnut sydämeltä. Mun oli jotenkin ihan mahdoton käsitellä meidän ukin kuolemaa kun tuntui, että olen niin kaukana kaikesta ja erityisesti kaikista. Toki mulla oli täällä ystäviä tukena, mutta tuntui, että mun täytyi olla siellä, missä perhe on. Viimeisten hyvästien jättäminen on aina vaikeaa, mutta oli oikea päätös matkustaa Suomeen. Oli myös ihanaa höpötellä turhia äidin kanssa, vitsailla iskän kanssa vanhaan malliin, nähdä tärkeitä ystäviä ja sukulaisia ja tietää, että siellä te kaikki edelleen olette, vaikka fyysisesti minä olenkin muutaman kilometrin kauampana. Kiitos kaikille kenet näin ja anteeksi niille ystäville, joita en ehtinyt nähdä, vaikka kovasti halusinkin. Viikko meni niin hirmuisen nopeasti, että ennen kuin huomasinkaan olin jo matkalla takaisin kohti Helsinki-Vantaata repussani kolmetoista levyä Fazerin suklaata ja matkalaukussa värikyniä, lastenkirjoja, frisbeitä ja ruisleipää.

Täytää myöntää, että vaikka Suomiviikkkoni oli yllättäen kohtuullisen mukava, kohtasin myös aika monta tasaisin väliajoin iskevää kulttuurishokkia. Tuntui ihan käsittämättömältä, että kun hanaa kääntää niin voi säädellä veden lämpötilaa, vessoissa meillä on hyvin todennäköisesti puhtaampaa vettä kuin täällä juodaan, bussien aikataulujen noudattaminen tuntui kohtuullisen mahdottomalta, tuntemattomat ihmiset eivät enää tervehtineet minua kadulla ja ulkona oli hyvin kaunista, mutta niin kylmä, että olin aika varma, että muutun jääkalikaksi minä hetkenä hyvänsä. Kaikista hauskinta oli mielestäni se, että joka kerta kun painoin valokatkaisinta ja valomme syttyivät pienellä viiveellä, niin aivoni totesivat vain tyynen rauhallisesti, että ”okei, tänään power is off again” kunnes valojen syttyessä tajusin, ettei tätä ilmiötä esiinny yhtä useasti Espoossa kuin Nansanassa.

Kaikista vaikeinta oli olla kauppakeskuksissa, ruokakaupoissa ja erityisesti oman tavaravuoreni keskellä. Tuntui ihan kauhealta katsoa sitä kulutushysteriaa ja materialismionnea, etenkin siksi, että olen ennen tänne tuloani ollut itsekin aikamoisen suuri osa sitä. Muistan oikeasti ajatelleeni, että kyllähän minä nyt tiedän, että Afrikassa lapset eivät pääse kouluun saa ruokaa tai vettä, mutta kyllä mä silti haluan tän biletopin, koska kaksikymmentä hieman erilaista, eivät sovi tämän päivän fiilikseen. Näin itseni valittamassa flashbackkinä valittamassa, mitä turhimmista asioita kuten siitä, että äidin ostama kinkkumerkki oli aivan väärä. En oikeastaan ollut pettynyt Suomeen ja suomalaisiin, olin ennen kaikkea pettynyt itseeni. Suomiviikon aikana ei siis pahemmin shoppailtu, istuttu kahviloissa ja käyty hienoissa ravintoloissa syömässä. Mun aivot kun käänsi kaiken siihen neljänkymmeneneuron kuukausipalkkaan, jonka meidän koulun opettajat saavat ja siihen, kuinka monelle lapselle saisin maksettua lukukausimaksun tai kouluruoan jonkun tuotteen hinnalla. Samalla yritin olla mainitsematta näitä asioita ympärilläni oleville ihmisille, koska en tosiaankaan kokenut, että haluaisin millään tavalla saarnata tai jeesustella, siitä miten elämän prioriteetit ovat mielestäni meidän yhteiskunnassamme hieman vinksahtaneita. Tottakai kaikilla on omat ongelmansa ja ihmiset aina sopeutuvat ympäröivään maailmaan.

Näyttää uhkaavasti siltä, että tämäkin kirjoitus on taas venymässä megalomaanisiin mittoihin, mutta kaipa voisin kertoa, mitä elämässä täällä Nansanassa tapahtuu. Ensinnäkin täällä guesthousessa on käynnissä ihan jäätävä hälinä melkein koko ajan, sillä meitä asuu täällä tällä hetkellä vaatimaton kahdeksantoista ihmisen lauma, eli omaa aikaa on aika mahdoton metsästää, mutta yksinäiseksi itseään on myös vaikea tuntea. Vietin todella kivan sunnuntain viime viikolla kun meidän caretaker Cissy otti mut mukaan vierailemaan hänen 15-vuotiaan tyttärensä Mildredin sisäoppilaitokseen Kataleen. Olin tosi otettu, että Cissy kysyi mut mukaan.  

Töissä oon ollut oikeastaan joka päivä tällä viikolla tosi pitkään, joten yritän vähän hidastaa etten ihan väsähdä heti tähän uuteen alkuun. Juttuhan on nyt niin, että mulla on aika monta projektia pyörimässä Trust Future Ugandan alakoulussa ja sen seinien ulkopuolellakin. Käsityöprojekti mun ihanien Nabwerun leidien kanssa on kovasti työn alla, meillä on yksi ihan naurettavan suurisuunnitelmallinen HIV/AIDS tapahtuma tulossa ja koulussa puhaltavat uudet tuulet. En ole tainnut muuten edes kertoa, että en ole enää vain minä vaan minulla on vapaaehtoiskollegaa, Lilian Saksasta ja Charlotte Belgiasta ja me opetamme yhdessä koulussa liikuntaa ja kuvista kaikille luokille ja keskiviikkoiltapäivisin pidämme iltapäiväkerhoa kaikille halukkaille. Meillä on nykyään ihan oikea lukkari ja määrätyt ajat milloin mikäkin oppitunti pidetään, mikä saattaa ehkä kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta mitä se ei todellakaan ole ja vaati näiden muutaman kuukauden taustatyön ja vienon ehdottelun jos nämä luovat aineet voitaisiin ehkä lisätä lasten  kahdeksasta neljään kestäviin lukuainepäiviin.

 Sekä kuvis-, että liikkatunnit ovat lähteneet hyvin rullaamaan, vaikka emme koskaan tiedä onko koittava oppitunti menestys vai täysi katastrofi. Ensin tuntui, että kolme opettajaa yhdelle luokalle on liikaa, mutta sen jälkeen kun neljäkymmentä 3-5 vuotiasta juoksee päättömästi ympäri pihaa hipan sijasta totesimme, että tarvitsemme jokaista silmäparia, jotta selviämme hengissä. Asia kun on niin, että jokaisella oppitunnilla on joku joka murjottaa, koska leikki tai peli ei ole hänen lempparinsa, joku joka on aivan puhki juoksemisesta ja joku joka on päättänyt tehdä vähän lähempää tuttavuutta maaperän ja puunjuurien kanssa. Silloin on tosi hyvä, että joku meistä voi pitää huolta heistä ja yrittää antaa huomiota kaikille lapsille.

 Nyt parin viikon jälkeen tuntuu, että olemme vihdoin oppineet tietämään, minkälaisia leikkejä ja tehtäviä lapset ymmärtävät sekä kykenevät ja haluavat tehdä. Suurin haasteemme on, että täällä lapset kyllä opiskelevat englanniksi, mutta oikeastaan oppivat kaiken pänttäämällä, eli luovuuden ja mielikuvituksen käyttäminen on heille todella vaikeaa ja tästä syystä, sekä siitä, että emme pahemmin käytä tunneilla lasten omaa kieltä lugandaa, tuntien suunnittelu on antanut meille kohtuullisen paljon harmaita hiuksia. On hyvin haastavaa tehdä mitään pallojen kanssa, koska kun lapselle antaa pallon, hän haluaa ainoastaan pitää sen itsellään ja joukkueiden muodostusta muksujen on vielä hyvin vaikea tajuta. Ennen kokeilemista emme koskaan tiedä miten uusi leikki tai peli otetaan vastaan ja meidän mielestämämme hyvältä kuulostanut leikki kuten ihan tavallinen hippa saattaa flopata aivan täysin ja päätyä aika jäätävään jengitappeluun ja itkuun ja toisinaan lapset yllättävät meidät todella positiivisesti kun huomaamme miten he pystyvät yhdessä heittelemään frisbeetä. Kaikista suurin hitti, meidän mestariteoksemme, on legendaarinen Macarena, josta on muodostunut koko koulun yhteinen lempparitanssi. Meilläpäin sitä ei vain tunneta Macarenatanssina vain Akabina (=peppu)tanssina, sillä lopussa kaikki saamme heiluttaa akabiinaa niin paljon kun sielu sietää, mitä lapset rakastavat suunnilleen yli kaiken.

Kuviksen aloittaminen oli myös todella haastavaa, koska yleensä lasten ei sallita olla laisinkaan luovia. Kun pyysimme lapsia piirtämään lempieläimensä, lähes kaikista papereista löytyi lehmä ja jokainen luovuutta vaativa tehtävä floppasi aivan täydellisesti. Olimme valehtelematta hieman turhautuneita, emmekä oikein tieneet mihin nämä tunnit johtavat. Nyt jo ykkösluokka maalaa vesiväreillä erivärisiä, -kokoisia ja muotoisia kukkia ja eilen olimme Charlotten kanssa niin mielettömän ylpeitä kun kakkosluokan ”Piirrä katu Kampalasta” –kuvasta löytyi niin paljon erilaisia  näkemyksiä. On ihan käsittämättömän palkitsevaa huomata, että se mitä me teemme, on saanut aikaan sen, että lapset alkavat oikeasti käyttää luovuuttaan ja mielikuvistaan ja oikeasti nauttivat siitä. Iltapäiväkerhossa pääsemme oikeasti lähelle lapsia ja meillä on aikaa jutella heidän kanssaan ja tehdä yhdessä kaikkea kivaa ja se on mahtavaa, vaikka ensimmäiset iltapäiväkerhot ovat olleet omalla tavallaan suosiosta johtuen positiivisia katastrofeja.

Oppituntien ja iltapäiväkerhon jälkeen olemme yleensä ihan kuitteja, mutta tästä ja haasteista huolimatta ja niin palkitsevaa huomata, miten lapset oppivat vähitellen pelaamaan joukkueina, nauttivat liikunnasta, käyttämään luovuutta, kertomaan meille muutakin kuin sen, että he ovat aina fine ja sydäntä lämmittää kuulla ne riemunhuudot ja nähdä maailman leveimmät hymyt kun haemme lapset tunneille. Ehkä meidän täällä olollamme on todella joku merkitys.  

Täällä sitä siis taas ollaan onnellisena kotona ja toivottavasti Marburgin ja Ebolan ulottumattomissa. Täten lupaan Yrittää päivitellä kuulumisia hieman useammin ja lähetän hirmusesti rakkautta ja haleja sinne kotiin!

<3 Riina  

Kohti kotia ja takaisin kotiin

Heippa

Täällä Nansanassa ja Trust Future Primary Schoolissa on tapahtunut paljon sen jälkeen kuin viime kerran tänne kirjottelin, mutta mulla on ollut mielessä vähän muita juttuja niin ne on jäänyt passsin ja kompassin ulottumattomiin.

Meidän perhe menetti isoisän viime viikon lopussa, joten mun ajatukset ovat olleet kaukana mun elämästä täällä. Mulla ei ole oikein sanoja, mitä tähän kirjottaa, mutta halusin vain ilmottaa, että tulen viikoksi takaisin Suomeen alkaen ensi keskiviikosta, jonka jälkeen lennän takaisin tänne toiseen kotiin seuraavana torstaina.

Riina

Matkamuistoja

Tervehdys!

En oo ihan varma kirjotinko koskaan tänne, että päätin laittaa hetkeksi aivot narikkaan ja lähteä viikoksi matkustamaan kauas Kampalan pölyisistä kaduista ja hälinästä kämppikseni Elisabethin kanssa, mutta kaipa sen ilmoituksen voi tehdä nytkin, kun matka kohti Ugandan villiä länttä on jo takanapäin. Muutaman päivän olen toipunut matkasta täällä Guest Housessa visusti talon seinien sisäpuolella, sillä magee matka jätti jälkeensä myös tällä hetkellä oikein komeasti pois kuoriutuvan kärvähtäneen käärmeihon. Tulipahan laitettua toteen vitsi siitä, että punaisena kuin tomaatti maastoudun hyvin punaiseen maaperään,  jota aina jaksoin heittää ennen kuin tulin tänne. Nyt aletaan olla kuitenkin jo vihdoin voiton puolella ja huomenna me juhlitaan täällä 25 vuotiasta UPAta eli myös mun pitää olla juhlakunnossa huomenna. Punaseen UPA paitaan on kyllä hyvä maastoutua, jos en halua tulla nähdyksi..

Lähdimme siis viime torstaina aamulla matkustamaan kohti Queen Elisabethin kansallispuistoa tarkoituksena matkata ensin Nansanasta Kampalaan ja sieltä bussilla Kaseseen. Matkaan lähteminen Kampalasta vei muutaman tunnin ja vaati muutaman harmaan hiuksen, sillä täällä ei tunneta bussiaikatauluja, vaan bussi lähtee liikkeelle silloin kun se on täysin täpötäysi, mutta olimme varustautuneet hyvillä eväillä, joten kärsimyksen tuntemukset jäivät kohtuullisen minimaalisiksi.

Kasesesta matkasimme muutaman mutkan kautta kohti Queen Elisabethin kansallispuistoa. Emme meinanneet päästä sisällä puistoon enää torstaina, sillä aurinko oli jo laskenut, mutta hyvällä tuurilla toimiston virkailija oli vielä paikalla ja antoi meille kulkuluvat puistoon samana iltana. Kansallispuistoihin matkustamisesta saa täällä maksaa itsensä aivan kipeäksi, sillä pelkkä puistossa vietetty 24 tuntia kustantaa 40 dollaria plus kaikki aktiviteetit tähän päälle. Lisäksi puistossa tarvitsee henkilökohtaisen kuskin, joka meillä oli nimeltään Pascal, sillä itsenäisesti siellä matkaaminen ei ole sallittua. Onnekkaan alun jälkeen täytyy myöntää, että meidän Kuningatarpuiston kokemuksemme tuntui enemmän riistolta kuin hyvin sijoitetulta omaisuudelta, mikä johtui kyllä pääosin hyvin huonosta tuurista sään kanssa, sillä vettä satoi rankasti lähes koko ajan , mikä ja ilma oli todellatodellatodella kylmä, mikä taas ajoi eläimet aika pitkälti meidän näkökenttämme ulkopuolelle.

Päätimme kuitenkin, että kokemuksesta on otettava niin paljon irti kuin siitä irtoaa ja eihän me olla tehty sokerista. Perjantaiaamulla lähdimme Pascalin kuljettamana kohti Gyembura Gorgen sademetsää etsimään simpansseja, joita tässä metsässä elää hyvin uhanalainen 24 yksilöä eristetyssä yhteisössä, sillä polut seuraavaan metsään ovat katkenneet alueella asuvien ihmisten rakentaman kylän takia. Metsä oli tosi magea ja Chimpanzee tracking kokemuksen ehdottomasti siisteimmäksi kokemukseksi jäi metsän läpi virtaava joki, täynnä hippoja, jotka ääntelivät erittäin hellyyttävästi ja äänekkäästi uiskennellessaan. Itse simpanssikokemus jäi hieman vajavaiseksi ja taisimme nähdä kaikenkaikkiaan neljä simpanssia, jotka roikkuivat hyvin kaukana kaukaisuudessa. Tsiigailimme näitä simpansseja, yhtä mammaa ja kolmea vauvaa kohtuullisen kauan, kunnes oppaamme Wilson paljasti, että lauman miespuoliset jäsenet olivat matkanneet ruoanhankintareissulle kaukaisemmalle savannille, eivätkä ne aikoisi näyttäytyä. Muutama simpanssi on kuitenkin enemmän kuin ei yhtään, joten olimme kohtuu tyytyväisiä, matkatessamme vesisateessa takaisin kohti hostellia. Iltapäivällä päätimme mennä veneajelulle tsiigailemaan vähän lisää hippoja, krokoja, lintuja ja buffaloita, jonka jälkeen päivä oli aika pitkälti pulkassa. 

Illalla emme valitettavasti voineet oikein tehdä mitään, koska vettä satoi kuin saavista kaatamalla, joten kääriydyimme kaikkiin vaatteisiin ja huopiin, jotka saimme käsiimme ja valmistuimme seuraavan aamun 5.30 herätykseen, koska Pascal ajaisi meidät savannille tsiigailemaan eläimiä. Olimme hyvinhyvin innossaimme tästä, sillä eläimet jäivät alkumatkasta vähän liian vähelle. Seuraavana päivänä jouduimme kuitenkin väsyneinä valitettavasti todistamaan tyhjää savannia lukuunotamatta muutamaa peuraa, lintua ja buffalo.  Pascal myös kovasti väitti, että jossain kaukaisuudessa oli leijona tai norsu ja jouduimme kököttämään tässä paikassa puolisen tuntia tuijottamassa kaukaisuuteen. Hermomme alkoivat olla hieman kireällä jo ennen kuin Pascal päätti tappaa aikaa ajamalla meidät hoitamaan hänen omia asioitaan huolimatta siitä, että kohteliaasti huomautimme hänelle, että me olimme edelleen autossa ja tulin yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että kun tämän ihanan kuskimme nimestä poistaa viimeisen kirjaimen niin jäljellä jäävä osa suomennettuna on hyvin lähellä totuutta. 

Kun vihdoin  matkasimme pois autioilta savanneilta päätimme, että Pascalin olisi parempi alentaa aiemmin sopimaamme hintaa,  sillä sopimuksemme sisältö ei ollut oikein toteutunut. Tiesimme, ettei Paska-Pascal ehkä suostuisi alentamaan jo aiemmin sopimaamme hintaa, mutta keskustelua seuraavaa reaktiota emme osanneet odottaa. Pascal ei ollut valmis keskustelemaan eikä kuuntelemaan vaan sai ihan jäätävän raivokohtauksen, joka sisälsi paljon huutoa, lapsellista murjottamista ja säälittävää käyttäytymistä. Halusimme, että Pascal ajaisi meidät takaisin Kaseseen kansallispuiston sijasta, koska näiden kokemusten jälkeen halusimme vain jatkaa matkaa, mutta hän ei suostunut jättämään meitä päätielle, jolta voisimme ottaa matatun kohti ja alentamaan hintaa, vaan alkoi ajaa raivopäissään takaisin kansallispuistoon. Lopulta saimme hänet pysähtymään, jättämään meidät oikealle tielle ja hänet maksamaan yhdelle vastaan ajavalle autolle, joka veisi meidät Kaseseen, mutta jouduimme silti maksamaan alkuperäisen hinnan itku kurkussa. Pascal yritti vielä kätellä meitä ja sanoa, että nähdään, mutta saattaa olla, että meidän suunnalta lensi takaisin jotain hieman rumempaa, joka saattoi sisältää muutaman sanan kusipäistä, huijareista ja yhden ruman kansainvälisesti tunnetun käsimerkin.

Queen Elisabeth jätettiin siis taakse hieman ristiriitaisissa riistofiiliksissä, mutta saimme kokea puistossa yhden tosi siistin kokemuksen kun hostellin takapihalla tallusteli yksi ilta norsu. Sain nähdä ihan oikean heimokaverini ja yhden kuvankin ehdimme napata. Yksi elämäntavote on nyt siis plakkarissa, joten kokemus ei ollut täysin mätä. Matkalla Kaseseen pysähdyimme tsiigailemaan Kasesen kohdalta Ugandan läpi kulkevaa päiväntasaajaa ja parin kuvan jälkeen erittäin mukava Ugandalaisperhe vei meidät taxiparkiin ja istahdimme Fort Portalia kohti lähtevään matatuun. 

Matkan voittokulku lähti tästä hetkestä ja Pasca(L) kokemus lähensi minua ja Liisiä entisestään. Matka täyteen ahdetussa minubussissa 25 ihmisen ja parin kanan kanssa läpi kylien, vuorien ja teeplantaasien vilistäessä reunoilla oli mielettömän siisti. Näimme ihan oikeasti savimajoja, paikallisia naisia perinteisissä gomezasuissa ja ihan sitä oikeaa elämää. Kanat pysyvät matatuissa aina hyvin rauhallisina.

Fort Portalissa majottauduimme Exotic Lodge nimiseen pieneen hostelliin, mikä tuntui enemmän olevan yhden perheen kotimuutaman yksinkertaisen, mutta kohtuullisen kotoisan huoneen kanssa. Lauantai-iltapäivän vietimme tutkien tätä ihastuttavaa kaupunkia ja valmistauduimme seuraavaan päivään. Aurinkokin alkoi pikkuhiljaa näyttäytyä. Sunnuntaisuunnitelma oli vuokrata pyörät ja pyöräillä vuorien välissä noin 10 kilometrin päässä oleville tulivuorien kauankauan sitten muodostamille crater järville, tippukiviluolille ja metsän keskellä piilossa olevalle vesiputoukselle satoi tai paistoi.

Sunnuntaiaamuna otimme maastopyörät allemme ja lähdimme kohti päämääräämme. Taivas oli pilvessä ja muutama  sadepisara tipahteli kasvoillemme, joten yhteispäätöksenä päätimme jättää aurinkorasvat erittäin tyhminä kotiin, vaikka kannoimme reppua selässämme. Se taisi olla suojautumiskeino pettymyksiltä, mutta ei koko päivän suoraan pilvettömältä taivaalta paistaneelta auringolta. Ensimmäisen ylämäen jälkeen olimme molemmat varmoja, että kuolemme tälle matkalle, mutta ennen kuin uskoimmekaan näimme etsimämme maamerkin ja olimme lähellä määränpäätämme. Maisemat olivat myös tositosi kauniit koko matkan, näimme oikean vihreän mamban eli hullun tappavan käärmeen tien reunalla ja saimme selville, että olemme täysin päteviä vaihtamaan ketjut, mikäli ne irtoavat paikassa, jossa ihmisiä ei kulje. 

Perillä saimme mukaamme oppaan ja lähdimme kohti luolia ja vesiputotusta. Alue on ätysin luonnonmukainen joten pujottelimme oksien alta sademetsässä kunnes edessämme avautui niin kaunis piilossa oleva vesiputous, että henki salpautui pakosti. Alueella ei virtaa jokea, vaan vesi virtaa maan alla, joten näytti siltä, kuin vesiputous olisi pudonnut taivaasta. Kuulimme vain veden solinan ja lintujen laulun ja se oli jotain tosi maagista. Samalla alueella sijaisevat myös Amabere caves tippukiviluolat, jotka ovat olleet ennen täällä Ugandassa tosi kuuluisia niiden yvin mielenkiintoisen tarinan takia. Naureskelin aiemmin jo luolien nimelle, sillä Lugandaksi Amabere tarkoittaa rintoja, mutta ajattelin, ettei nimi voi mitenkään liittyä naisen etuvarustukseen. Toisin kävi ja osottautui, että ennen ihmiset kokivat tippukin muodon muistuttavan kyseisiä ulokkeita ja niistä tippuvan veden olevan maitoa, joten luolat olivat hyvin kuuluisa vierailukohde. Meillekin esiteltiin, miten erilaiset tippukivet muistuttivat koiran näsiä, lehmän utareita ja äidin varustusta, mikä oli erittäin huvittavaa. 

Luolien jälkeen lähdimme patikoimaan ympäröiville kukkuloille, mikä oli ihan älyttömän rentouttavaa ja ihanaa. Emme nähneet yhtään ihmistä, vaan kauniita maisemia, vuoria, peltoja, kukkuloita, crater järviä ja muutaman lehmän. Oli niin ihanaa vain nauttia lintujen laulusta ja täydestä hiljaisuudesta, antaa mielen levätä ja jalkojen tehdä työtä. Kiipesimme myös korkeimmalle kukkulalle, jonka päältä maisemat yhdelle järvistä oli upea, mutta matka oli kyllä aikamoinen tuskien taival, sillä reitti kulki kohtuullisen suoraan pystysuorasti ylöspäin. Oppaamme tallusteli edessä VARVASTOSSUISSA ja me seurasimme henkihievirissä, sydän pamppaillen kaksi metriä kerrallaan ylös kukkulaa. Parin metrin välein pidimme Liisin kanssa taktisia ”Me halutaan vaan nättejä maisemakuvia” –taukoja, jotta hengitys hieman tasaantuisi. Pääsimme ylös ja näkymät olivat todella patikoinnin arvoiset. Tämän jälkeen annoimme oppaamme matkata takaisin kohti tukikohtaa ja jäimme piknikille yhdelle järvistä paikalle, josta paikallisen kylän asukkaat hakevat vettä. Piknik oli erittäin ihana ja rentouttava maustettuna muutamalla järkytyksen hetkellä kun äkisti paikalle rynnisti noin 30 sarvekkaan lehmän ryhmä juomaan vettä. 

Palasimme kotiin hyvin rentoutuneina ja onnellisina, joskin hyvin palaneina, sillä aurinko oli liikaa tälle skandinaavi-iholle ja aurinkorasvan jättäminen kotiin oli erittäinerittäin typerää, mutta vaikka seuraavana aamuna en kyennyt liikkumaan, hymyilemään ja kudoksista tihkuva neste oli hieman kivuliasta myös niin tämä sunnuntai oli kärvähtämisen arvoista. Maanataina lähdimme urhoollisesti vielä kohti Bigodi Wetlands metsää, Kibalen kansallispuiston lähellä. Matutumatkallamme näimme tiellä tallustelevia simpansseja ja apinoita ja metsässä käveleminen oli tosi upea kokemus. Saimme kumpparit jalkaan ja lähdimme taivaltamaan metsään. Välillä polulla juoksi apina tai edessämme lensi kaunis lintu ja muutenkin metsä oli jotenkin tosi maaginen. Monien apinoiden ja nättien lintujen lisäksi oli tosi mielnkiintoista nähdä, miten erilaiset myös meille tutut tuotteet täällä kasvavat. Näimme riisipeltoja, sokeriruokoja, tupakkaviljelmiä, jamssimaan, papyruspolun ja minulle kaikista mielenkiintoisimman kahvipuun. Oli ihan mielettömän siistiä nähdä ja kuulla, mistä se minun kertomani meidän tummapaahtoinen reilunkaupan kahvi Afrikasta todella on lähtöisin. 

Metsän jälkeen matkasimme takaisin Fort Portaliin jonkun mukavan hieman taksia muistuttavan auton kyydissä, jonka Bigodin henkilökunta meille tieltä nappasi. Äkisti vettä alkoi sataa erittäin rajusti ja kohta huomasimme, että automme jämähti tukevasti keskelle mutaista mäkeä keskelle ei yhtään mitään. Seuraavan noin tunnin vietimme naureskellen kun paikalle kerääntyneet turhautuneet miehet yrittivät ja yrittivät hyvin kauan tuloksetta saada autoa liikkumaan.  Lopulta pääsimme kuitenkin takaisin kotitukikohtaan. Seuraavana aamuna edessä siinsi enää matka takaisin kotiin ja matka oli plakkarissa.

 Saavuimme kotiin hyvin väsyneinä, mutta hyvin onnellisina, hyvin syöneinä, sillä kehityimme lounaspakettien eksperteiksi lomasemme aikana, nestehukkaisina, koska nesteitä ei sallita, sillä pissahätä on vähän vaikea kun vessaan ei pääse päivään ja minä hyvinhyvinhyvin palaneena. Keskiviikkona jouduin luopumaan parhaasta ystävästäni täällä, sillä Elisabethin oli aika matkata kotiin ja minun oli aika jatkaa arkeani täällä Nansanassa.  

Nyt mun energiavarastot on täysin finaalissa, joten sanon enää, että Sulabulungi ja pusuja sinne toiseen kotiin!

Riina 

Tässä vielä pari kuvaa matkalta, lisää löytyy mun (Riina Sinkko) facebookista :)

Paperia, palmunlehtiä ja uusia tuulia

Heippa!

Pahoittelen, että oon kadonnut vähän pidemmäksi hetkeksi täältä virtuaalimaailmasta. Kai tässä voisi tarkennuksena siis vielä todeta, että täällä samassa maailmassa edelleen oleskellaan ja voidaan hyvin, vaikka tätä kirjottamista hieman häiritsee mun vähän turvonnut ja haavasta tulehtunut sormi, ties mistä sen oon kehittänyt, mutta niin kauan kun jalat kantaa niin oon onnellinen.

Viime kirjotuskerrasta on niin paljon aikaa, etten oikein osaa enää jäsentää päässäni, mitä kaikkea sen jälkeen on tapahtunut. Täällä viikot vaan viilettää ohi ja oon tehnyt niin paljon duunia, että ei oo vaan riittänyt energia tänne asti.

Mun hieman väsyttävät 11 tunnin päivät ovat estäneet mun energiaa pääsemästä tänne, mutta oon myös tarkasti pohtinut, että paljastanko täällä Passin ja Kompassin maailmassa, mitä oon viime viikot puuhaillut vai en.  Päätin nyt, että te uskoliaat ystävät ansaitsette tietää, mitä ihmettä tapahtuu tämän mystisen katoamisen takana. Kaikki lähti siis siitä tilanteesta, kun koulut loppuivat, oppilaat suuntasivat lomalaitumille ja mun työpäivät kuolivat ihan totaallisesti. Mun pomo halusi päättäväisesti pitää mut silti jokaikinen päivä koululla, pääasiassa toimistossa tuijottamassa näyttöä, jossa ei useina päivinä ollut edes sähköä. Aloin hitaasti, mutta hyvin varmasti seota totaalisesti ja kaipasin edes jotain tekemistä ja ennen kaikkea ihmisiä ympärilleni.

Yritin epätoivoisesti etsiä toivon hiveniä Trust Futuren toimistosta ja pyörittelin naisprojektin joskus aiemmin tekemiä paperihelmiä hermostuneesti ja turhautuneesti käsissäni. En vaadi, että saavutan joka päivä jotain massiivisen hienoa, mutta loputon päämäärätön istuskelu on vain vähän liikaa. Jossain vaiheessa sitten tajusin, että ehkä nämä todella kauniit, mutta yksinäiset toimistossa asustelevat helmet voisivat olla tieni takasin elämään. Sekoaminen muuttui uusiksi ajatuksiksi ja ideoiksi ja siitä se ajatus sitten lähti.

  

Saattoi käydä niin, että tulin vähän niinkun kehittäneeksi oman käsityöprojektini, jonka kanssa olen ahkeroinut nämä muutamat viikot. Ajatus lähti siis niistä kauniista helmistä. 

Nabwerun alueen asukkaista noin 80 prosenttia on työttömiä, kouluttamattomia, osa HIV-positiivisia ja suurin osa köyhiä naisia, joilla on lapsia huolehdittavinaan, muuta mä sain selville, että nämä naiset ovat tositosi taitavia perinteisissä käsitöissä, kuten palmunlehtilaukkujen ja paperihelmien tekemisessä . Täällä ongelmana on, ettei niille ole täällä markkinoita, joten naisten käsityötaidot eivät ole päässeet käyttöön. Mähän sitten sain ajatuksen, että me täällä voidaan jatkaa käsitöiden tekemistä, jos ne markkinat avautuvat siellä Suomessa. Ajattelin, että olisi tosi siistiä, että siellä voisi joku saada jotain tosi uniikkia ja mageeta, jolla on oikeesti joku syvempi merkitys ja siinä samalla auttaa apua tarvitsevia täällä.

Niimpä ujosti esittelin ajatukseni järjestölleni, joka tarttui siihen hyvin innokkaasti. Mulla oli tän projektin toteuttamiseen vaan yks vaatimus ja se oli, että mä olisin osa kaikkea, mitä projektissa tapahtuu, on kyse sitten raaka-aineiden hankinnasta tai käsitöiden tekemisestä. Mä päätin, että kaikki mitä me tehdään, niin minä opettelen myös tekemään. Mä halusin päästä mahdollisimman lähelle koko prosessia ja ennen kaikkea niitä taitavien käsien omistajia, jotta pystyn tasan tarkalleen kertomaan, mistä ja miten nämä korut ja laukut ovat peräisin.  Päätin, että rakennan nettisivun, jonne kirjoitan taustan tästä projektista, naisista, tuotteiden valmistustavat ja materiaalit ja myös, mitä näistä tuotteista saatavilla rahoilla saataisiin aikaan. Jokaiseen tuotteeseen halusin lisätä lehtisen kaikista nettiinkin päätyvistä jutuista ja TFU- eli Trust Future Uganda – logon, joka kertoisi ettei tämä ole mikä tahansa nätti koru tai laukku, tämä on Trust Future tuote, jolla on oikeasti väliä. Näistä logoista osan olen tehnyt minä, millä mä annan koko sydämestäni takuun, että näistä jutut ja niiden takana olevat tarinat ovat aitoja ja apu todella matkaa perille.  En osaa ollenkaan sanoa, miltä mun ajatukset teistä tuntuu, mutta mulle tää ajatus lämmitti sydäntä ja  sai hymyilemään. Siitä oli pakko lähteä liikkeelle. Mikä täydellinen kombinaatio onkaan näyttää hyvältä ja omata jotain uniikkia, taatusti ekologista  ja kaunista, mutta samalla tietää, että sillä on oikeasti tehnyt hyvää jollekin toiselle ihmiselle, ihan niin kuin sulle itsellesi ja ehkä jopa saattanut muuttaa jonkun elämän.  

Mut hyvin tuntevat yksilöt siellä, tietävät, että tää projekti lähti totta kai aivan käsistä ja olen ollut jokaisella solullani niin omistautunut tälle projektille, että vähän alkaa väsymys painaa, mutta mä vaan oon yrittänyt niin kovasti tehdä töitä, että tämä juttu onnistuu. Tässä nyt on hyppysissä vain kohtuullisen paljon vastuuta 20-vuotiaalle tytöntyllerölle, sillä tässä nyt kävi niin, että olen hoitanut kaiken budjetoinnista, raaka-ainehankintoihin, mutta juuri sitähän minä pyysin. Voin sanoa, että todella tiedän, miten tuotteet ovat syntyneet, mitä missäkin vaiheessa on tapahtunut, kuka niiden takana on ja  parhaana puolena on, että voin nyt perustaa myös oman MUZUNGO crafts yritykseni, sillä laukkuja syntyy jo kohtuullisella tahdilla ja paperihelmi bisnekseen on hurahtanut melkin koko UPAn guesthousen vapaaehtoiskööri. Stressitaso on kohonnut paikoitellen vaarallisen korkealle tasolle, mutta hyvänä puolena on, että ensimmäiset tuotteet ovat matkaamssa Liisan, joka asusteli täällä samassa talossa vapaaehtoisena, kanssa Suomeen ja  mä voin huokaista hieman helpotuksesta. 

Ja vaikka välillä olen ollut niin stressaantunut, ettei ajatus meinaa enää kulkea, eikä uni tulla, niin silloin kun istuin näiden näisten kanssa tekemässä näitä juttuja, niin muistin, ettei kyse ole vain jostain projektista, koeviikon esseestä tai kouluun hakemisesta. Jos mä onnistun tässä jutussa, niin tää voi oikeasti muuttaa juuri niiden naisten, joiden kanssa mä sillä tietyllä hetkellä istuin samalla penkillä ja heidän lastensa elämän. Tai jos ei muuttaa elämää, mutta tehdä edes jotain hyvää heille, sillä totuus on, että vaikka he tavallaan ovat toisaalta ihan samanlaisia ihmisiä kuin minäkin,  niin heidän elämäntarinansa ovat tosi karua kuultavaa ja apua tarvitaan.  Nämä naiset ovat mielettömiä ja mä olen niin niin niin kiitollinen, että mä olen saanut tutustua heihin. Nyt mä haluaisin antaa sen mahdollisuuden mun kautta myös muille ihmisille. Mun tähän astisen elämän yksi hienoimmista hetkistä on kun istuin näiden naisten keskellä tekemässä TFU-logoja ja tajusin, miten he ovat avanneet minulle elämänsä ja se  luottamuksen määrä, mitä he ovat minua kohtaan osoittaneet tulemalla paikalle ilman mitään välitöntä korvausta, täynnä uusia ideoita ja valmiina jakamaan talenttinsa ja opettamaan muita myös minua on jotain ihan käsittämätöntä. 

Täällä mä siis jatkan duunia ja yritän saada kaikki jutut kasaan ja toivottavasti kaikki onnistuu niin hyvin kuin mä toivon. Työtä on vielä edessä paljon, mutta tämän mimmin suomalais-ugandalainen sisu kantaa kauas. Mä otan mielelläni vastaan kaikki risut ja ruusut, sekä ajatukset, jota tää mun ja Nabwerun naisten projekti sussa ehkä herätti.

Tässä pieni sneakpeak, jotta tulee sanoille todisteita:

Kerrottakoon vielä tässä vaikka, että tän lisäksi ollaan töissä myös tehty kotivierailuja Nabwerun communityyn, kohta ihanat oppilaat tulee takasin kouluun, käytiin yks sunnuntai virkistymässä Kavumban recreation centerissä, jossa nimesin yhden 25-vuotiaan tyttökilpparin myös Nasangaksi, eli mulla on nyt sisko-kaima siellä, mun luganda liikkuu eteenpäin hitaasti, mutta varmasti ja ymmärrän enemmän ja enemmän, (yhden vesimeloonin ostin KOKONAAN lugandaksi. Oi sitä ylpeydentunnetta!) vihannesleideillä on jälleen avocadoja JEE, mulla on myös täällä Muzungo craftin lisäksi ilmainen Riina’s Salon, jossa saa itselleen haluamansa kynnet ja hiustyylin ja eilen ostin suurella kamppailulla Kampalasta turkoosin merenneitokitaran, koska pianon hankkiminen olisi osottautunut hieman liian hankalaksi ja en kestänyt enää elämää ilman intrumentteja. Ollaan saatu myös paljon uusia asukkeja tänne guesthouseen; Tara, Kadi, Lilian, Leena ja Jetska, ovat liittyneet yhteisöön ja ensi torstaina lähetään Liizin kanssa tsiigaamaan viikoksi, mitä löytyy länsi Ugandasta ja seikkaillaan vähän ennen kuin mun rakas kämppis lentää takaisin kohti itävältaa viikon päästä keskiviikkona. 

Mulla on myös tosi ikävä teitä kaikkia siellä Suomessa. Ootte tosi upeita ihmsiä ja oon kyllä hiton onnekas kun oon teidät pyydystänyt haaviini. 

Siinä kaikki tältä erää, toivottavasti siellä elämät rullailee kivasti.

Rutosti rakkautta, paljon haleja ja pusuja ja paljon hymyä kaikkien elämään, Nkwagala nyo nyo nyo!

Riina