Passi & kompassi

Tässä se sama tilanne jälleen olisi käsillä, kun istun Helsinki-Vantaan lentokentällä ja näpyttelen maanisesti Ipadin näppäimistöä. Sekunttiviisari päättää suorittaa maratonin ja kohta taas huomaan, että minulla on suunnilleen 2,5 sekuntia aikaa raapaista kasaan se ensimmäinen matkablogiteksti ja kuvatkin pitäisi vielä lisätä. "Julkaise, julkaise, julkaise" -mitä luultavimmin mietin ihan mielettömässä paniikissa, kun yritän saada tekniikkaa toimimaan kanssani samalla aaltopituudella ja se tuskin tulee onnistumaan. Edessäni gebardin nopeudella kiitävä jono ei luultavasti myöskään ole onnistuneen julkaisun puolella.  Luultavasti pari kyyneltä saattaa vierähtää poskeltani kun pikku hiljaa tajuntaani alkaa iskeä totuus siitä, että kohta olen taas jossain hyvin pitkällä, kaukana kaikesta ja kaikista tutusta, tutuista ja turvallisesta.

Tässä hetkessä on kuitenkin jotain todella erilaista kun siinä fiiliksessä, mikä sisälläni vallitsi kun viime lokakuussa odotin jännityksellä, mitä Fijin ja Aasian reppureissu tuo tullessaan. Minulla ei ollut pienintäkään havaintoa siitä, mitä tulisi käymään, selviäisinkö hengissä ja pakko myöntää, että olisi melkein tehnyt mieli antaa rinkan lentää yksin kohti Hong Kongia ja juosta kiljuen takaisin äidin luokse. Sisälläni oli käynnissä aikamoinen tunteiden pyörremyrsky. Siis täytyyhän ihmisen olla aika kohtuu tärähtänyt, että se nousee yksin vailla pienintäkään havaintoa tulevaisuudesta lentokoneeseen ja antaa mennä. Kyllä se elämä tunnetusti meidät pallontallaajat kohtuullisen pitkälle tuntuu kantavan.

Mutta ai vitsi kun mä tykkään olla juuri tolla äsken mainitsemallani tavalla ihan tärähtänyt ja sekasin kun seinäkello! Nyt ollaan taas siinä tilanteessa, ettei minulla ole pienintäkään havaintoa, mihin tämä tie minut vie ja mitä odottaa tulevalta Ugandan vapaaehtoisvuodelta, mutta voin olla varma, että selviän tästä matkasta. On mieletön fiilis poistua mukavuusalueeltaan, laittaa silmät kiinni ja hypätä jyrkänteeltä alas, vaikka ei ihan tarkalleen voi olla varma onko kuilun pohjalla pehmeä patja, trampoliini, kivilattia vai jotain aivan muuta. Olen oikeasti vakaasti sitä mieltä, että jos ei uskalla koskaan ottaa riskiä siitä, että turpaan tulee ja pahasti niin ei koskaan koe niitä elämän huippuhetkiäkään. Mä olen täysin valmis mukiloitavaksi jälleen kerran, koska kokemuksesta voin sanoa, että pohjalta noustaan aina vain korkeammalle kukkulalle ja aina vähän vahvempina. Paikallisen leikkaus- ja nukutusoperaation voisin kyllä tällä kertaa silti jättää ihan mielelläni välistä..

Olen melkoisen varma, että palaan kotiin taas rinkka täynnä uusia kokemuksia ja mielettömiä muistoja ja jos oikein hyvin käy niin samassa rytäkässä opin taas jotain uutta siitä, kuka ihme tämä mystinen reissaaja Riina oikein on. Jotenkin ihmeessä asioilla on aina tapana järjestyä jotenkin päin, vaikka tiellä väijysikin muutama epärehellinen ryöväri, pari pirullista malariahyttystä tai iholleni kestopunaisen värityksen loihtiva päiväntasaajan aurinko. 

Mulla on kuitenkin matkassa ne kaikista tärkeimmät: rahavyössä turvallisesti mukana matkaava passi, sillä sen turvin minun pitäisi päästä maahan ja selässä ikioma, minut aina ja sataprosenttisen varmasti perille johdattava, kompassi, mitä ikinä se perille sitten tarkoittaakaan. Tätä tehoduoa täydentämään toivoisin vielä hieman onnenkantamoisia ja vähän vähemmän epäonnekkaita sattumuksia ja tapaturmia kuin lähimenneisyyteeni on mahtunut niin eihän tästä voi seurata kuin jotain täysin odottamatonta, ihanaa ja uutta. 

Jees, mutta yllätysyllätys saapui se äsken mainittu hetki ja vikkelään ja tätä tekstiä ei koskaan tulla julkaisemaan armaalla kotimantereella eikä edes tuolla ensimmäisessä välilaskupaikassa Berliinin lentokentällä, koska Wi-fi yhteys oli katoava unelma vain. Pillvien päällä oli kyllä hyvä leijailla, vaikka Berliinin lennolla vieressäni istuvat saksalaismiehet alkoivat muutaman kumotun oluttölkin jäljiltä olla jo iloisessa ja kohtuu äänekkäässä hiprakassa ja äskeinen lento tänne Dohaan koostui pääosin epämukavasta nukkumisesta ja lentokonekanasta. 

Selviydyin siis tänne Dohaan eli 2/3 matkasta on jo taitettu! Pitää kyllä ihailla taas tätä mun päätähuimaavaa suuntavaistoa, sillä olenhan jo itselleni uskollisesti ehtinyt eksyä pari kertaa ja Berliinin kentällä tein niin suuren vaikutuksen, että huolellisen säätämiseni jälkeen minulle boarding passin ojentanut ja myöhemmin passintarkastuksessa tapaamani virkailija ei tarkastanutkaan enää passiani, koska "Mee vaan koneeseen. Kyllä mä SUT muistan". Siis onko toi muka edes sallittua? No en voi kun jälleen kerran nauraa ja antaa itselleni oikein raikuvat aplodit. 

Mutta anyway, mä lähden tästä kohti Entebbeä ja toivvon, että kaikki menee kohtuullisen putkeen.
Kiitos kovasti kaikille onnea toivottaneille ystäville, tutuille, perheelle ja kaikille muille, ketkä tämän matkablogin siivellä matkaavat kanssani Ugandaan vuodeksi vapaaehtoistöihin. Olette minulle mielettömän rakkaita ja kaikista tärkeintä tässä maailmassa ja mulla tulee teitä ihan hirmuisen kova ikävä, mutta nyt mun on aika olla edes puoliksi yhtä tärkeä tuki ja turva jollekin, kuka sitä tarvitsee, kuin te olette minulle. 

Olen luvannut äidille, (tämä tarkoittaa, että tästä lupauksesta ei todellakaan ole lupa lipsua!)  että kirjoittelen tätä blogia hieman ahkerammin kuin edellistä, sillä on sanomattakin selvää, että jos (A)asiaa ja aurinkoa nimisen blogin kolmesta tekstistä kaksi on kirjoitettu Suomessa ja yksi Fijillä, se on täysi floppi, ehkä jopa maailmankaikkeuden surkein matkablogi.  No parempi onni tällä kerralla. Tekstit tulevat mitä luultavimmin olemaan yhtä täysjärkisiä, järjestelmällisiä, tylsiä ja hyvin asiaillisia kuin mitä niiden kirjoittajakin. Täten toivotan sinut siis tervetulleeksi pääni sisälle ja mukaan seikkailulleni Ugandassa. Mä olen valmiina uuteen seikkailuun, toivottavasti säkin!

Rakkautta Suomi! Ens kertaan :)

<3: Riina 

 

Tässä eräs erittäin hyvä ja rakas ystäväni vielä tiivistää tähän kauniiseen viestiin kaiken oleellisen: