Pääsin turvallisesti maanantaina Nansanaan joskin fiilikset olivat vähintäänkin kuumottavat kun lähestyin maahantulotiskiä, mistä viisumi tulisi hakea. Qatar airwaysin lentokenttävirkailija nimittäin vihjaisi kivasti Berliiinin kentällä, että maahantuloni voitaisiin estää, koska minulla ei ole paluulippua valmiina. Kohtuu iso monttu vatsanpohjassa siis lähestyin tiskiä vanhalla kunnon aasia-asenteella. "Esitä niinkuin olisit just siellä missä pitääkin, hymyile, toivo parasta ja jos mieti, mitä hittoa aiot tehdä jos et pääsekään maahan, vasta sitten jos se käy" -taktiikka toimi tälläkin kertaa ja muutaman mutkan kautta, mutta rinkka messissä ja kolmen kuukauden turistiviisumi passissa matkasin kohti Nansanaa.
Kun saavuin tänne niin fiilis oli tosi tyhjä. "Vuodeksi Ugandaan vapaaehtoistöihin" oli muodostunut niin isoksi unelmaksi, etten enää kyseenalaistanut tänne lähtöä, mutta äkkiä mietin vain, että mietinköhän tätä nyt ihan loppuun saakka. En hitossa miettinyt. Makasin tässä mun sängyllä ja aivoissa ei oikein kulkenut yhtään mitään ajatuksia. Halusin vaan kaivautua läpi tosta lattiasta takasin Suomeen ja mietin, että mitä hittoa, sitä on taas tullut tehtyä. Olisiko musta oikeasti tähän? En ollutkaan enää yhtään varma.
Fiilikset ovat tosi vaihtelevat ja pään sisällä on jatkuvasti käynnissä tunteiden hirmumyrsky. Kaikki täällä on niin erilaista ja uutta ja aika hurjalta tuntuu lukea guest housen seinältä, että Kampalassa muuten sitten varotellaan terrori-iskuista huoltoasemille. Toisaalta välillä on sellanen fiilis, että on niiiin mageeta olla täällä ja kyllä tää tästä lähtee. Nyt pitää antaa itselleen vaan aikaa sopeutua kulttuuriin.Tänne guesthouseen tuleminen oli aika helppoa, koska täällä on toinenkin suomalainen Liisa ja myös muuta vapaaehtoiset on olleet mulle tosi mukavia. Meitä on täällä tällä hetkellä neljä pitkäaikaisvapaaehtoista ja kolme työleiriläistä ja vähän niinkuin taloudenhoitajana toimiva Cece, joka on aivan mahtava.
Mulla on nyt siis ollut kaksi päivää orientaatioa, missä ensin kerrottiin Ugandasta ja elämästä täällä ja tänään ugandalainen Ben vei mut ja Lucasin tutustumaan Kampalaan. Kampala on kyllä aikamoinen mesta. Siellä oli aivan tajuttomasti ihmisiä, autoja, bodabodia (paikallisia moottoripyörätakseja) ja kaikki paikat aivan täynnä tavaraa. Olen kokemusesta hyvinhyvin häkeltynyt, eikä koskaan tunnu kivalta nähdä laitamien slummihökkeleitä. Käytiin myös Ugandan jossain kansallismuseossa ja hommasin ugandaliittymän.
Mulla olis niin paljon enemmän kerrottavaa ja sanottavaa vielä, mutta musta tuntuu, ettei tätäkään julkaista koskaan jos en sitä nyt tee eli palaillaan asiaan myöhemmin. Voisin vielä, vaikka sanoa, että ruoka täällä on tositosi halpaa, mä olen tosi väsynyt, mutta tällä hetkellä hyvissä fiiliksissä, olin ihan älyttömän tyhmä kun en tuonut läppäriä , koska nyt olen aika pahasti pulassa netin kanssa, täällä valkoset on kaikille muzunguja, lapset on täällä ihania kun ne haluaa vain paijata hiuksia ja istuskella sylissä (koska oon muzungu), kohta pääsen toivon mukaan alottamaan projektissa vapaaehtoistyön ja ostin tänään ekan Lugandakirjan ja mulle hedelmiä myynyt nainen opetti mut jo kiittämään. Webale jotain jotain se meni.
Ainiin ja kahteen päivään meillä ei ole ollut juoksevaa vettä ja sähköt katoaa aina välillä, eli onneksi otin otsalampun mukaan!
Terkkuja sinne, <3 Riina
Koska kuva kertaa enemmän kuin tuhat sanaa:
Matkapäiväkirjan tuunaus käynnissä naapurin muksujen kanssa
selfie
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti