Terveisiä Riinalta

Heippa, pitkästä aikaa

Terveiset päiväntasaajan auringon alta sinne pohjoisen auringon alle. On taitanut vierähtää aikamoisen pitkä aika siitä, kun viimeksi kerroin kuulumisia ja tarnoita elämästä täältä Ugandasta. Nykypäivän ehdottomasti luotettavin viestintäväline Facebook on nimittäin jo pari kuukautta päivittänyt minut tietämään, että sielläkin on koittanut kesä uudestaan.

Kesä Suomessa tuntuu minusta jotenkin aika epärealistiselta ajatukselta, koska kun pakkasin kimpsut ja kampsut punaiseen rinkkaani  ja taivalsin Helsinki-Vantaalle suuntanani tuntematon Uganda, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Aivoni yrittävät tällä hetkellä lähettää minulle signaaleja, jotka kertovat, että olen mitä ilmeisemmin oleskellut täällä ikuisessa kesässä läpi kuuman kesän, sateisen ruska-ajan, kirpeiden pakkasten  ja sen upean fiiliksen kun ensimmäiset hiirenkorvat ilmestyvät koivunlehtiin ja toppatakin saa vihdoin haudata syvälle kellariin. Kesä on tosiaankin koittanut Suomessa uudestaan, mikä tarkoittaa, että on kulunut melkein vuosi, tällä hetkellä tarkalleen 11 kuukautta ja seitsemän päivää, elämäni ensimmäisesta päivässä Ugandassa.

Joka päivä mietin, miten aika voikin alkaa äkisti juosta näin nopeasti. Tunsin pienin tuskanpiston sydämessäni kun muutama päivä sitten naputtelin Passin ja Kompassin osoitteen Internetin hakukenttään ja totesin, että olen viimeisen kerran avannut ajatukseni teille viime lokakuussa. L-o-k-a-k-u-u-s-s-a. Mutta minne vierähtivät marras-, joulu-, tammi-, helmi-, maalis-, huhti- ja toukokuu? Yhteen silmänräpäytykseen katosi  seitsemän  kuukauden kokemukset, tuntemukset, ilot, surut sekä ala- ja ylämäet. Koen täysin päteväksi puolustuksekseni sanoa, että hei ”It’s African time”. On mielestäni täysin soveliasta laskea plussaksi, että olen varsin mallikkaasti sopeutunut täkäläiseen aikakäsitykseen.

Nyt sitten vihdoin istun jälleen näppäimistön ääressä naputtelemassa ajatuksia. Äkisti tuntuu, että hitsin vitsi, nyt haluaisin kertoa sinulle, joka tätä ajatuksenjuoksua tällä hetkellä luet, kaikki kommellukset, matkatarinat, iloiset ja ei niin iloiset fiilikset, jotka kohdalleni ovat osuneet.

Se ei valitettavasti taida olla mahdollista, mutta ehkä voin kertoa, mikä fiilis minulla tällä hetkellä on.

Näiden yhdentoista kuukauden jälkeen olen vieläkin se Riina, joka lähti 29.6.2014 hieman vapisevin jaloin, mutta tarmoa täynnä kohti tuntematonta. Tuntematonta, joka muuttui kodiksi, kohti uusia paikkoja, jotka äkisti olivatkin tuttuja ja kohti uusia hienoja ihmisiä, joita nykyisin kutsun ystäviksi. Elämä Ugandassa ei tunnukaan enään seikkailulta tuntemattomaan, se tuntuu seikkailulta elämään.

Ensimmäistä kertaa 21 vuoden elinvuoden aikana tunnen, että sydämeni kuuluu kahteen paikkaan. Välillä se miettii kaiholla kaikkia teitä, jotka tätä tekstiä kykenette lukemaan ja toisinaan se kertoo, minulle ettei minun tulisi koskaan jättää Ugandaa taakseni. Koti, waka, sitä tämä maa on minulle. Sanotaan, että home is where your heart is. Se taitaa olla totta.

Kun se sydän, sitten päättää kotiutua johonkin paikkaan se tuo mukanaan arjen ylä- ja alamäet. Ei elämä voi olla aina ruusuilla tanssimista. Pari kuukautta blogitauostani vietin kohtuullisen pahasti kipeänä neljän seinän sisällä ja siinä koeteltiin jo fyysisen terveyden lisäksi myös henkistä puolta aika rankasti. Toisinaan kun herätyskello kilahtaa aamulla, mietin tutut tuntemukset mielessä, rättiväsyneenä, että pitääkö minun tosiaan raahautua töihin ja miten vielä mukavampaa on todeta kotiin tullessaan, että siivous taisi jälleen unohtua ja pyykkivuori kasvaa kasvamistaan, koska pyykkikoneena toimivat erittäin tehokkaat omat kätöset olivat jälleen laiskottelutuulella . Muistan, kuinka jännittyneenä odotin bodaboda kuskiani hakemaan minut töihin Trust Future alakoululle ja kuinka nyt yritän juoda aamukahvit kiireessä, koska olen jälleen myöhässä ja kohta alkavalle liikkatunnille olisi parasta ehtiä ajoissa tanssimaan Macarenaa. Toisinaan tajuan, etten ole tehnyt koko päivänä yhtikäs mitään (edes niitä pyykkejä) ja sitten tajuan, että ei kai sillä niin väliä oikeastaan ole.

 Mutta miten kivalta tuntuukaan palata takaisin kotiin Nansanaan kun, omat vihannesleidit toivottavat sinut iloisesti takaisin kotiin: ”Kulikayo ewaka Nasanga!” . Miten aina lämmittää sydäntä kun oppilaiden huulet kaartuvat hymyyn kun heitämme aamun alkajaisiksi perinteiset ylävitoset ja miten mielettömän paljon arvostan, että luottavat minuun ja kertovat jos joku vaivaa ja tuntuu, ettei ketään muuta oikeasti kiinnosta. Huh ja millainen voittajafiilis onkaan kun olen lopulta saanut pestyä kaiken likaisen pyykkini (myös valkoiset, aiemmin kauniin rusehtavat yksilöt!!) ja huoneen lattia on jälleen näkyvissä. Rakastan niitä hetkiä kun olen saanut itseni paikasta toiseen puhuen ainostaan lugandaa, löytänyt uuden nätin mekon marketista sekä maustamatonta jogurttia supermarketista ja kun Elisan ja Paulan kanssa otamme bodaboda moottoripyörätaksit alle ja suuntaamme nokkamme kohti lempihengailupaikkaamme Fasikaa.

Mutta ennenkaikkea, täällä se kotona oleva sydän saa olla sillä paikalla mille se kuuluu ja suurimman osan ajasta se hymyilee onnellisena. Välillä tuntuu, että se yrittää välittää kaikesta ja kaikista niin paljon, että se saattaa kohta räjähtää. Voikohan sydämiä kasvattaa äärettömän suuriksi, että niihin voi mahduttaa  suunnilleen kaiken? Kerrankin, Se ei yritä kertoa mulle, missä mun kuuluu olla, mitä mun pitäisi tehdä, minne mun pitää elämässä pyrkiä ja mitä mä en voi tehdä. Se yrittää kertoa mulle, että mä olen jo siellä, perillä. Mitä ikinä se tarkoittaakaan, mutta tällä hetkellä, tässä paikassa ja sen pitää olla tarpeeksi. Yksi tärkeimmistä asioista elämässä, mikä mun pitää oppia: Lakata uskomasta, etten koskaan ole tarpeeksi, Tarpeeksi mitä? Kaunis, lahjakas, erityinen tai taitava? Kuka muu sitä mulle kertoo paitsi minä itse?  

Joten mä hymyilen, seison 30 viisivuotiaan edessä yksin, aseenani ainoastaan pinkki pilli, joka vihellyksestäni vapauttaa lauman juoksuun, takutan hiukset rastoiksi ja keräilen niihin simpukoita Mombasan paratiisirannalta, viritän kitaran ja alan laulaa, leivoin kavereille yllätykseksi jättimäisen suklaakakun, otan kynän käteen ja alan piirtää safarilla bongattuja kirahveja, päätän opetalla, kuinka palmunlehdistä kudotaan perinteinen matto,  pakkaan vesivärit laukkuun ja suuntaan seuraavalle kuviksen oppitunnille, sävellän äidille oman laulun syntymäpäiväksi, suljen silmät, kuulen reggae musiikin ja alan tanssia.

Sen takia mä Rakastan Ugandaa.

Rakkaudella <3 Nasanga Riina

Fiiliksiä muutaman kuukaden takaiselta Packwach visiitiltä, 

Ps. Lupaan yrittää kirjoittaa seuraavan kerran aikaisemmin kun seitsemän kuukauden päästä.