Paperia, palmunlehtiä ja uusia tuulia

Heippa!

Pahoittelen, että oon kadonnut vähän pidemmäksi hetkeksi täältä virtuaalimaailmasta. Kai tässä voisi tarkennuksena siis vielä todeta, että täällä samassa maailmassa edelleen oleskellaan ja voidaan hyvin, vaikka tätä kirjottamista hieman häiritsee mun vähän turvonnut ja haavasta tulehtunut sormi, ties mistä sen oon kehittänyt, mutta niin kauan kun jalat kantaa niin oon onnellinen.

Viime kirjotuskerrasta on niin paljon aikaa, etten oikein osaa enää jäsentää päässäni, mitä kaikkea sen jälkeen on tapahtunut. Täällä viikot vaan viilettää ohi ja oon tehnyt niin paljon duunia, että ei oo vaan riittänyt energia tänne asti.

Mun hieman väsyttävät 11 tunnin päivät ovat estäneet mun energiaa pääsemästä tänne, mutta oon myös tarkasti pohtinut, että paljastanko täällä Passin ja Kompassin maailmassa, mitä oon viime viikot puuhaillut vai en.  Päätin nyt, että te uskoliaat ystävät ansaitsette tietää, mitä ihmettä tapahtuu tämän mystisen katoamisen takana. Kaikki lähti siis siitä tilanteesta, kun koulut loppuivat, oppilaat suuntasivat lomalaitumille ja mun työpäivät kuolivat ihan totaallisesti. Mun pomo halusi päättäväisesti pitää mut silti jokaikinen päivä koululla, pääasiassa toimistossa tuijottamassa näyttöä, jossa ei useina päivinä ollut edes sähköä. Aloin hitaasti, mutta hyvin varmasti seota totaalisesti ja kaipasin edes jotain tekemistä ja ennen kaikkea ihmisiä ympärilleni.

Yritin epätoivoisesti etsiä toivon hiveniä Trust Futuren toimistosta ja pyörittelin naisprojektin joskus aiemmin tekemiä paperihelmiä hermostuneesti ja turhautuneesti käsissäni. En vaadi, että saavutan joka päivä jotain massiivisen hienoa, mutta loputon päämäärätön istuskelu on vain vähän liikaa. Jossain vaiheessa sitten tajusin, että ehkä nämä todella kauniit, mutta yksinäiset toimistossa asustelevat helmet voisivat olla tieni takasin elämään. Sekoaminen muuttui uusiksi ajatuksiksi ja ideoiksi ja siitä se ajatus sitten lähti.

  

Saattoi käydä niin, että tulin vähän niinkun kehittäneeksi oman käsityöprojektini, jonka kanssa olen ahkeroinut nämä muutamat viikot. Ajatus lähti siis niistä kauniista helmistä. 

Nabwerun alueen asukkaista noin 80 prosenttia on työttömiä, kouluttamattomia, osa HIV-positiivisia ja suurin osa köyhiä naisia, joilla on lapsia huolehdittavinaan, muuta mä sain selville, että nämä naiset ovat tositosi taitavia perinteisissä käsitöissä, kuten palmunlehtilaukkujen ja paperihelmien tekemisessä . Täällä ongelmana on, ettei niille ole täällä markkinoita, joten naisten käsityötaidot eivät ole päässeet käyttöön. Mähän sitten sain ajatuksen, että me täällä voidaan jatkaa käsitöiden tekemistä, jos ne markkinat avautuvat siellä Suomessa. Ajattelin, että olisi tosi siistiä, että siellä voisi joku saada jotain tosi uniikkia ja mageeta, jolla on oikeesti joku syvempi merkitys ja siinä samalla auttaa apua tarvitsevia täällä.

Niimpä ujosti esittelin ajatukseni järjestölleni, joka tarttui siihen hyvin innokkaasti. Mulla oli tän projektin toteuttamiseen vaan yks vaatimus ja se oli, että mä olisin osa kaikkea, mitä projektissa tapahtuu, on kyse sitten raaka-aineiden hankinnasta tai käsitöiden tekemisestä. Mä päätin, että kaikki mitä me tehdään, niin minä opettelen myös tekemään. Mä halusin päästä mahdollisimman lähelle koko prosessia ja ennen kaikkea niitä taitavien käsien omistajia, jotta pystyn tasan tarkalleen kertomaan, mistä ja miten nämä korut ja laukut ovat peräisin.  Päätin, että rakennan nettisivun, jonne kirjoitan taustan tästä projektista, naisista, tuotteiden valmistustavat ja materiaalit ja myös, mitä näistä tuotteista saatavilla rahoilla saataisiin aikaan. Jokaiseen tuotteeseen halusin lisätä lehtisen kaikista nettiinkin päätyvistä jutuista ja TFU- eli Trust Future Uganda – logon, joka kertoisi ettei tämä ole mikä tahansa nätti koru tai laukku, tämä on Trust Future tuote, jolla on oikeasti väliä. Näistä logoista osan olen tehnyt minä, millä mä annan koko sydämestäni takuun, että näistä jutut ja niiden takana olevat tarinat ovat aitoja ja apu todella matkaa perille.  En osaa ollenkaan sanoa, miltä mun ajatukset teistä tuntuu, mutta mulle tää ajatus lämmitti sydäntä ja  sai hymyilemään. Siitä oli pakko lähteä liikkeelle. Mikä täydellinen kombinaatio onkaan näyttää hyvältä ja omata jotain uniikkia, taatusti ekologista  ja kaunista, mutta samalla tietää, että sillä on oikeasti tehnyt hyvää jollekin toiselle ihmiselle, ihan niin kuin sulle itsellesi ja ehkä jopa saattanut muuttaa jonkun elämän.  

Mut hyvin tuntevat yksilöt siellä, tietävät, että tää projekti lähti totta kai aivan käsistä ja olen ollut jokaisella solullani niin omistautunut tälle projektille, että vähän alkaa väsymys painaa, mutta mä vaan oon yrittänyt niin kovasti tehdä töitä, että tämä juttu onnistuu. Tässä nyt on hyppysissä vain kohtuullisen paljon vastuuta 20-vuotiaalle tytöntyllerölle, sillä tässä nyt kävi niin, että olen hoitanut kaiken budjetoinnista, raaka-ainehankintoihin, mutta juuri sitähän minä pyysin. Voin sanoa, että todella tiedän, miten tuotteet ovat syntyneet, mitä missäkin vaiheessa on tapahtunut, kuka niiden takana on ja  parhaana puolena on, että voin nyt perustaa myös oman MUZUNGO crafts yritykseni, sillä laukkuja syntyy jo kohtuullisella tahdilla ja paperihelmi bisnekseen on hurahtanut melkin koko UPAn guesthousen vapaaehtoiskööri. Stressitaso on kohonnut paikoitellen vaarallisen korkealle tasolle, mutta hyvänä puolena on, että ensimmäiset tuotteet ovat matkaamssa Liisan, joka asusteli täällä samassa talossa vapaaehtoisena, kanssa Suomeen ja  mä voin huokaista hieman helpotuksesta. 

Ja vaikka välillä olen ollut niin stressaantunut, ettei ajatus meinaa enää kulkea, eikä uni tulla, niin silloin kun istuin näiden näisten kanssa tekemässä näitä juttuja, niin muistin, ettei kyse ole vain jostain projektista, koeviikon esseestä tai kouluun hakemisesta. Jos mä onnistun tässä jutussa, niin tää voi oikeasti muuttaa juuri niiden naisten, joiden kanssa mä sillä tietyllä hetkellä istuin samalla penkillä ja heidän lastensa elämän. Tai jos ei muuttaa elämää, mutta tehdä edes jotain hyvää heille, sillä totuus on, että vaikka he tavallaan ovat toisaalta ihan samanlaisia ihmisiä kuin minäkin,  niin heidän elämäntarinansa ovat tosi karua kuultavaa ja apua tarvitaan.  Nämä naiset ovat mielettömiä ja mä olen niin niin niin kiitollinen, että mä olen saanut tutustua heihin. Nyt mä haluaisin antaa sen mahdollisuuden mun kautta myös muille ihmisille. Mun tähän astisen elämän yksi hienoimmista hetkistä on kun istuin näiden naisten keskellä tekemässä TFU-logoja ja tajusin, miten he ovat avanneet minulle elämänsä ja se  luottamuksen määrä, mitä he ovat minua kohtaan osoittaneet tulemalla paikalle ilman mitään välitöntä korvausta, täynnä uusia ideoita ja valmiina jakamaan talenttinsa ja opettamaan muita myös minua on jotain ihan käsittämätöntä. 

Täällä mä siis jatkan duunia ja yritän saada kaikki jutut kasaan ja toivottavasti kaikki onnistuu niin hyvin kuin mä toivon. Työtä on vielä edessä paljon, mutta tämän mimmin suomalais-ugandalainen sisu kantaa kauas. Mä otan mielelläni vastaan kaikki risut ja ruusut, sekä ajatukset, jota tää mun ja Nabwerun naisten projekti sussa ehkä herätti.

Tässä pieni sneakpeak, jotta tulee sanoille todisteita:

Kerrottakoon vielä tässä vaikka, että tän lisäksi ollaan töissä myös tehty kotivierailuja Nabwerun communityyn, kohta ihanat oppilaat tulee takasin kouluun, käytiin yks sunnuntai virkistymässä Kavumban recreation centerissä, jossa nimesin yhden 25-vuotiaan tyttökilpparin myös Nasangaksi, eli mulla on nyt sisko-kaima siellä, mun luganda liikkuu eteenpäin hitaasti, mutta varmasti ja ymmärrän enemmän ja enemmän, (yhden vesimeloonin ostin KOKONAAN lugandaksi. Oi sitä ylpeydentunnetta!) vihannesleideillä on jälleen avocadoja JEE, mulla on myös täällä Muzungo craftin lisäksi ilmainen Riina’s Salon, jossa saa itselleen haluamansa kynnet ja hiustyylin ja eilen ostin suurella kamppailulla Kampalasta turkoosin merenneitokitaran, koska pianon hankkiminen olisi osottautunut hieman liian hankalaksi ja en kestänyt enää elämää ilman intrumentteja. Ollaan saatu myös paljon uusia asukkeja tänne guesthouseen; Tara, Kadi, Lilian, Leena ja Jetska, ovat liittyneet yhteisöön ja ensi torstaina lähetään Liizin kanssa tsiigaamaan viikoksi, mitä löytyy länsi Ugandasta ja seikkaillaan vähän ennen kuin mun rakas kämppis lentää takaisin kohti itävältaa viikon päästä keskiviikkona. 

Mulla on myös tosi ikävä teitä kaikkia siellä Suomessa. Ootte tosi upeita ihmsiä ja oon kyllä hiton onnekas kun oon teidät pyydystänyt haaviini. 

Siinä kaikki tältä erää, toivottavasti siellä elämät rullailee kivasti.

Rutosti rakkautta, paljon haleja ja pusuja ja paljon hymyä kaikkien elämään, Nkwagala nyo nyo nyo!

Riina

Jinja - Adrenaliinia ja relaamista

Voi Jinja. Voi mikä täydellinen toiminnantäyteinen rentoutumisviikonloppu.

 Hyvin pitkän harkinnan jälkeen päätimme siis Elisabethin kanssa suunnata virkistysmatkalle naapurikaupunki Jinjaan. Meillä molemmilla kun oli sellainen fiilis, että nyt on hetkeksi päästävä pois tästä elämästä Nansana-Kampala alueella ja kaikesta siihen liittyvästä. Siitä huolimatta, että yleensä pidän työstäni TFUssa niin välillä tuntuu vain, että koko projekti alkaa vaan kaatua päälle, päässä on aivan liikaa ajatuksia ja energiaa on aivan liian vähän.

Naapurissa sunnuntaisin hihhuloiva sunnuntaikirkko toimi myös kohtuu hyvänä katapulttina, mutta meidän epäonneksemme hihhulointi, huuto ja laulutuokio oli viime viikolla siirretty juuri perjantaille kun yritimme kerätä voimia lauantain 5.15 herätystä varten. Kyseessä oli virallisesti järkyttävin ja äänekkäin aamu puoli viiteen saakka jatkunut taidonnäyte kirkolta, jota keskellä yötä saapuneet 12 työleiriläistä oikein mallikkaasti komppasivat. Voin sanoa, että kun aamuyöllä pakottauduimme ylös sängystä tuskin kymmentä minuuttia kauempaa nukkuneina, fiilis ei ollut kauhean hehkeä ja innokas.

 Pääsimme jotenkin ihmeen kaupalla kuitenkin Kampalaan Oasis kauppakeskukselle, josta matkamme kohti Jinjaa alkoi Nile River Explorers yhtiön bussikuljetuksella. Oli niin ihanaa vain hypätä bussiin, joka vei meidät suoraan oikeaan paikkaan, ajattelematta yhtään mitään.  Jinja on maailmankuulu raftingistä eli koskenlaskusta, joten totesimme, että sitä kokemusta ei voi jättää väliin jos Jinjaan päättää matkata. Jos jonkun jutun sanotaan olevan maailman parasta omassa luokassaan, niin ei kai siitä mitään hirveän katastrofaalista voisi seurata. Niimpä heittäydyimme viikonlopuksi travellereiksi, pakkasimme reput, varasimme rafting päivän tietämättä yhtään mitä odottaa ja nousimme bussiin monen muun muzungo matkaajan kanssa.

Oikeastaan oli tosi kiva olla viikonlopun ajan ihan normaali reppureissaaja kokemassa taas jotain ihan mieletöntä, mutta toisaalta mun on aina välillä vaikea nauttia näistä kokemuksista, koska kuilu monen paikallisen elämään on vain niin suuri. Musta tuntuu vaan hyvin väärältä käyttää 125 dollaria siihen, että pääsen päiväksi hurvittelemaan kun samalla kouluni oppilailla ei edelleenkään ole rahaa ruokaan. Tiedän, että välillä oman ajan ottaminen ja rentoutuminen on tärkeää, mutta se ei vain tunnu reilulta. Päätettiin kuitenkin Liizin kanssa, että tämä viikonloppu on elintärkeä, jos halutaan säilyttää mielenterveytemme.

Pääsimme Nile River Explorels backpackers hostellille, jossa meitä odotti valmiina rolex- aamiainen ja ihan tajuttoman hauska raftingtiimi valmiina ohjaamaan meidät Niilin kuohuihin. Pelastusliivit päällä ja kypärät päässä meidät lastattiin takaisin bussiin ja tunnelma alkoi nousta. Pääsimme Niilin rannalle, jossa aurinkorasvasimme itsemme huolellisesti ja jakauduimme ryhmiin sen mukaan halusimmeko laskea Niilin kuohuja chicken vai crazy ryhmässä. Onneksi löysimme Liizin kanssa samanhenkisiä yhtä tärähtäneitä muzungoja kun itse olimme ja hakeuduimme päättäväisesti crazy crazy ryhmään. Meidän seitsemän hengen uhkarohkein ryhmä lastattiin rafting veneeseen, jossa oma oppaamme Musa aloitti perehdytyksemme. Koitti hetki kun Liizin kanssa tuijotimme toisiamme sisäisen paniikin vallassa sen jälkeen kun Musa oli tarkoituksessa flipannut veneemme ja killimme vaarallisilta mustia silmiä melko varmasti aiheuttavien airojen kanssa veneen vieressä keuhkot kohtuullisen täynnä Niilin sisältöä. Kun olimme hyvin työläästi vääntäytyneet takaisin veneeseen, kiristimme kaikki litimärkinä pakonomaisesti pelastusliivien ja kypärän hihnoja ja tunnelma oli kohtuu jännitynyt. Mietin vain, miten pystyn selittämään vakuutusyhtiölleni murtuneen jalan, sijoiltaan olevan olkapään ja haljenneen kallon ja että puhuinkohan nyt aivan totta, kun lupasin äidille, että tämä aktiviteetti olisi täysin turvallista. Mitä hittoa me oltiin tekemässä ja vielä crazycrazy ryhmässä ja tämä ei nyt lupaisi yhtään hyvää kun muistellaan mun kohtuu tapaturma-altista lähihistoriaa. Olimme jokatapauksessa hyvinhyvinhyvin tyytyväisiä, että olimme valinneet sen kaikista kokeneimman rafting yrityksen täällä, maksaneet itsemme hieman kipeiksi ja tuplanneet hengissäselviämismahdollisuudet, koska perehdytyksen jälkeen Musan käsissä oli hyvin käskyjä totteleva ja vahva seitsemän hengen italia-itävalta-saksa-suomi-soututiimi valmiina kaikkeen, mitä Niili sen eteen kuljettaisi.  

Valmiina matkaan!

Vietimme niin uskomattoman päivän Niilin joella, että se ylitti täysin kaikki ne fiilikset, mitä olin toivonut lomaviikonlopultamme. Laskimme yhdeksän koskea, joiden väleissä oli aina tasainen osio, jotka meloimme päättäväisesti Musan melkokaamme eteenpäin yhdessä –huutojen ohjastamina. Epätoivo meinasi iskeä, jo ensimmäisen kosken jälkeen, koska matka seuraaville kuohuille vei afrikka-ajassa kuulemma puoli tuntia, eli kaksi tuntia on varmaan aika lähellä sitä aikaa jota Suomessa käytämme. Tasaisen raastavat ja habaa kolottavat melontamaratonit olivan kuitenkin NIIN koskien arvoisia ja muutaman jälkeen totesimme, että hengityksen ja sydämensykkeen on todella annettava hieman tasaantua ennen seuraavaa koettelemusta. Toi kokemus oli kyllä yksi siisteimmistä, mitä on osunut kohdalle. Voi vitsi se tunne kun vene alkaa syöksyä alas koskea, Musa käskee meidän alas ja pitämään köydestä kiinni, ja sitten ei auta muu kuin pitää todella kovaa kiinni ja odottaa, mitä tulee eteen. Sitä kun ei todellakaan voinut koskaan ennenlta tietää. Toisinaan surffasimme ihan älyttömän mageesti aaltojen päällä, useimmiten saimme aalloilta kunnon bitch slapit ja hyvin usein myös löysimme itsemme äkisti killimästä joesta, sillä joko muutama tiimin jäsen lensi komeassa kaaressa veneestä tai koko botski heitti kuperkeikan, jolloin olimme kaikki Niilin armoilla. Adrenaliinipiikki kosken jälkeen oli ihan mieletön ja silmät kiiluen meloimme päättäväisesti kohti seuraavia haasteita. Kerran kohtasimme kyllä sellaisen hirmukosken, että en ollut ihan varma näenkö enää valoa kun yritän räpiköidä pintaan virran pyöritellessä minua veden pinnan alla hieman liian kauan.

Päivä oli ihan mieletön ja meidän tiimimme tuntui kaiken yhdessäkoetun jälkeen yhdenlaiselta laumalta, jonka ehdoton johtaja oli oppaamme Musa, joka pysyi aina veneessä tukenamme kuohussa kun kuohussa. Kun viimeisen kosken jälkeen meloimme rantaan olimme kaikki hyvin iloisia, tyytyväisiä, väsyneitä ja nälkäisiä ja hyvin onnellisia maissa valmiina odottavasta lounaasta. Ai että kun oli niin ihanaa kun joku kokkasi meille ja saimme syödä lihaa, uuniperunoita, kasviksia, OIKEETA leipää, kotoisaa riisiä höystettynä kylmällä Nile Gold  oluella. Eri osioiden metsästäminen tärisevin käsin lautaselle oli kyllä pienoinen haaste, mutta siitäkin selvittiin lopulta oikein malliikkasti.

Seuraavan yön vietimme Liizin kanssa Nile River Explorelsin Campsitella dormissa, mikä oli myös oikein mukavaa. Oli niin kiva fiilis tuntea, että ihan oikeasti matkustaa taas ja tuntea taas se travellerin palo sisällään ja se uusien asioiden uskomattomuus. Täällä Nansanassa eläminen on meille kuitenkin nykyisin sitä tavallista arkea eli  nautimme täysin siemauksin sellaisista asioista kute  aamupala, jonka joku tekee sinulle, vessanpönttö (ehdottomasti yksi kohokohdista.), valmis kuljetus kohteeseen ja valmis ohjelma eli me saimme vaan ajelehtia tyytyväisesti sinne minne meidät ohjattiin.

Tässä muutama kuva, jotta pääsette mukaan fiilikseen:

Iloiset Niili-selviytyjät

 Niilin rannalla nautitun aamupalan jälkeen otimme alle bodabodan ja suuntasimme sunnuntaiksi tutkimaan Jinjan kaupunkia. Vietimme hyvin easy going päivän ja vaeltelimme ympäri hyvinhyvin rauhallista Jinjaa, joka oli aivan eri maailma kuin kaaottinen Kampala. Oli myös tosi kiva nähdä erilaisia maisemia ja luontoa, jota Jinjan ympäristössä oli aika paljon. Jinjan kaupunki oli jopa niin yksinkertainen, että edes minä en kyennyt eksymään sen yhdellä pääkadulla ja olisi ollut todella haaste jäädä auton tai bodan alle, sillä tiet olivat melkein yhtä autioita kuin Jupperissa. Kukaan ei kiinnittänyt meihin erittyistä huomiota ja vietimme  päivän ilman muzungo, babe, love, sweetheart huutoja. Illalla vaelsimme takaisin Jinjan hyvin järjestelmälliseen taxi parkiin ja suuntasimme nokan kohti kotia. Olimme melkein huolissamme, että olemme menettäneet mielettömän viehätysvoimamme, mutta onneksi se palasi heti sillä sekunnilla kun astuimme ulos matatusta Kampalassa kun heti korviin kantautui ensimmäinen Olimulungi eli olet kaunis, huuto. Onneksi osaan jo vastata siihen, että kiitos arvostuksesta, että Weebale kusiima ssebo vaan. On muuten tosi siistiä, että nyt alan pikkuhiljaa ymmärtää jo keskusteluja kun kuuntelen paikallisten pulinaa.

Ihanat aamupalanäkymät

Tällänen veijari päätti liittyä meidän seuraan

Autio katu. WOU!

 Viikonloppu oli tosi kiva, mutta matkustamisessa yksi parhaista tunteista on tunnetusti kotiinpaluu ja kun saavuimme tuttuun Nansanaan tuntui ihan oikeasti siltä, että olimme kotona taas. Siitä fiiliksestä oli hyvä jatkaa elämää kohti uusia haasteita, täynnä uutta energiaa ja pää täynnä uusia ideoita. 

Rakkautta ja paljonpaljon haleja kaikille sinne toiseen kotiin! 

Riina

Opettajien virkistysretki Entebbeen

Kun lastaa 13 Trust Future Primary Schoolin opettajaa ja henkilökunnan jäsentä minibussiin, painaa kaasun pohjaan ja suuntaa nokan kohti Lake Victoriaa ja Entebben hiekkarantoja, lopputulos on todistetusti jotain hyvin ennalta-arvaamatonta, jännittävää ja huvittavaa.

Minun oli määrä aloittaa matkani kohti koulua ei niin kovin uskollisen bodabodakuskini Frankin kuljettamana kello puoli kahdeksan, jotta olisin perillä määränpäässäni kahdeksalta, valmiina kokkaamaan ruokamme retkeä varten yhdessä muiden opettajien kanssa. Kauhulla odotin sitä hetkeä kun joutuisin todistamaan, miten kakkosluokan luokkahuoneessa majailevat viisi kanaa siirtyisivät tästä maailmasta johonkin toiseen paikkaan, mutta Frank päätti unohtaa hakea minut sovittuun aikaan, joten kun saavuin koululle noin yhdeksältä niin kanat porisivat jo iloisesti kattilassa. En voi sanoa, että olisin ollut kauhean pahoillani, että missasin teurastussession, eli kiitos Frank kun unohdit minut jälleen kerran.

Ensin kokkailimme koulumme ”keittiössä” erilaisia ruokia muutaman tunnin paikalliseen tapaan hiilien avulla. Ruokalistalta löytyi kanaa, lihaa, riisiä, rasvassa käristettyjä perunoita, chapatia, tomaattia, sipulia, porkkanoita, paprikoita sekä spagettia ja paikkallisia vihreitä juttuja nimeltä greens, joista kahdesta viimeisestä minä olin vastuussa. En ole kyllä koskaan nähnyt yhtä ällöttävää ja ylikypsää spagettia kun se mitä Jeslorin kanssa kokkasin, mutta se hukkui hyvin lopun ruoan joukkoon. Heheh. Jokatapauksessa oli erittäin selvää, että tätä päivää varten kerätyt rahat hyödynneittäisiin viimeistä shillinkiä myöten ja tätä hetkeä oli odotettu pitkään ja hartaasti. Muutaman tunnin jälkeen noin kaksi tuntia ajateltua myöhemmin lastasimme ruoat ja juomat omaan taxiimme ja lähdimme ajamaan kohti Entebbeä.

Rehtori Sam ottaa iisii

Bussimatka oli vähintääkiin hyvinhyvinhyvin mielenkiintoinen. Ennen keskiviikkoa olen aina nähnyt opettajat töissä, opettamassa ja pitämässä jöötä oppilaille. Olen aina ollut sitä mieltä, että työkaverini ovat tosi hauskoja, mutta kun opettajat lastattiin bussiin, varsinkin takapenkillä tapahtui jotain hyvin mielenkiintoista. Kolme opettajaa villiintyi aivan täysin, naukki salaa siemauksia heidän jalkatilaansa varastoduista kaljapulloista ja viihdytti meitä muita koko matkan hyvin äänekkäillä ja ehkä hieman epävireisillä lauluesityksillä, johon jokaisen matkalaisen nimi oli vuorollaan upotettu. Onneksi olen saanut hyvää treeniä tälläisiin tilanteiseen meidän kodin viereisen hihhulikirkon toimesta, sillä nämä leidit olivat hyvin varteenotettavia kilpailijoita heidän esityksilleen. Mutta mun mielestä oli tosi hauskaa ja hyvä juttu, että opettajatkin osaavat välillä relata kunnolla.

Takapenkin kolmikko

Saavuimme Entebbeen ja ah, sain huokaista syvään ja hengittää vapaasti. Edessä aukeni ihan oikea ranta, joka jollain tavalla muistutti minua rakkaasta Jupperinrannasta (miinus ne palmut). On niin rentouttavaa laittaa silmät kiinni ja vain kuunnella kun aallot liplattavat rantaviivaan. Tämä rentoutuminen jäi kuitenkin vähän vähemmälle, sillä päivämme Entebbessä oli todella toimintarikas. Aloitimme ranta-aktiviteetit pelaamalla lentopalloa, josta jatkoimme jalkapalloon. Aloin olla niin nälkäinen ja väsynyt muutaman tunnin pelailun jälkeen, että keskittyminen tuotti hieman vaikeuksia, mutta urhoollisesti taistelin joukkueeni rivissä kunnes tuomari vihelsi pelin poikki. Palkinnoksi sain auringolta komeasti punoittavan tomaattiolemuksen ja edelleen turvonneen ja mustelmaisen jalkapöydän, mutta edessä häämöttänyt massiivinen ruoka-annos ja LIMUPULLO hyvittivät kaiken näissä aktiviteeteissa kokemani epätoivon. Ai että. Me syödään kotona lähes aina kasvisruokaa ja poshoa ja papuja vedellä höystettynä eli olin niiiin onnellinen siitä kanasta ja limusta. Limu. Miten se voikaan tehdä niin onnelliseksi?

Massiivisen ruoka-annoksen jälkeen koitti aika pulahtaa uinnille Viktorianjärveen. Tiedän, että altistin itseni jos jonkinmoisille möngertäjille ja älyttömän ällöttäville ihon läpi meneville ötököille menemällä uimaan makeaan veteen, mutta voi kun mä nautin uimisesta paljon. Muutama opettaja liittyi seuraan ja loput seurasivat leuat loksahtaneina kun uin ja sukeltelin ympäriinsä täysin hurmioissani. Täällä uimataito ei ole mitenkään kauhean yleistä eli pääsin opettamaan veteen uskaltaneita ystäviäni uimaan. Sain muutaman mustelman ja hyvin hysteerisen nauruhepulin kun Jeslor ja Shadia vuorotellen takertuivat paniikissa minuun yhteisen uinti- tai kellutusyrityksen jälkeen. Jeslorille tämä uintikokemus oli ensimmäinen kerta muualla kuin uima-altaassa ja tr Phionakin uskaltautui lopulta veteen. Muutaman onnistuneen ensimmäisen koirauinnin ja parin tunnin pulikoinnin jälkeen olimme kaikki hyvin onnellisia, iloisia ja väsyneitä, mutta päivä ei suinkaan loppunut tähän. Rannan toiselta puolelta kuului tuttuja ugandalaisia rytmejä ja vaimeaa musiikkia.

Posing with my boss

Aloin olla kohtuu väsynyt ja energiavarastot alkoivat uhkaavasti ehtyä, mutta kun afrikkalainen kuulee musiikin kutsun siitä ei ole kieltäytyminen. Niimpä matkasimme rannan toiselle laidalle, jossa koittivat kolmen tunnin tanssikekkerit ja täällä todella osataan tanssia. Kun ugandalaiset päästää tanssimaan niin ei ole väliä oletko putkimies, rehtori, opettaja vai taxikuski. Täällä osataan sheikata ja kun täällä sheikataan niin täällä sheikataan kunnolla. Jopa opettaja Alfred, jota olen aina pitänyt kärttyisenä, vanhana ja tylsänä osoitti sellaisen puolen itsestään, että oksat pois ja kaikki olivat rehtoria ja kokkia myöten loppuun asti messissä, vaikka mun energia alkoi jossain vaiheessa loppua täysin. Kyseessä oli kuitenkin ehdottomasti yksi päivän kohokohdista. On aika spesiaali tunne tanssia ugandalaisten opettajatoverieni kanssa tähtitaivaan olla private rantaklubillamme. En valittamista.

Jeslor

Reksi groovaa

Alfred

Apollo

Stella

Phiona

Kun kello löi yhdeksän ja Apollo ilmoitti, että olisi lähteä kohti kotia huokaisin helpotuksesta. Päivä oli todella hauska, täynnä toimintaa, naurua ja hymyä, mutta paikoitellen on hieman raskasta kun ympärillä kaikki puhuvat lugandaa, jossa minun kielitaitoni ei ole vielä kovin sujuva ja olin niin väsynyt, että vaikka koko porukka oli hyvin äänekäs ja täynnä elämää niin minä torkuin koko matkan takaisin Nansanaan. On tosi ihanaa, että mut on otettu osaksi TFU perhettä ja opettajien virkistysmatka biitsille tulee varmasti kokonaisuudessaan olemaan muisto, joka saa minut aina hymyilemään ja nauramaan.

Riina