Jinja - Adrenaliinia ja relaamista

Voi Jinja. Voi mikä täydellinen toiminnantäyteinen rentoutumisviikonloppu.

 Hyvin pitkän harkinnan jälkeen päätimme siis Elisabethin kanssa suunnata virkistysmatkalle naapurikaupunki Jinjaan. Meillä molemmilla kun oli sellainen fiilis, että nyt on hetkeksi päästävä pois tästä elämästä Nansana-Kampala alueella ja kaikesta siihen liittyvästä. Siitä huolimatta, että yleensä pidän työstäni TFUssa niin välillä tuntuu vain, että koko projekti alkaa vaan kaatua päälle, päässä on aivan liikaa ajatuksia ja energiaa on aivan liian vähän.

Naapurissa sunnuntaisin hihhuloiva sunnuntaikirkko toimi myös kohtuu hyvänä katapulttina, mutta meidän epäonneksemme hihhulointi, huuto ja laulutuokio oli viime viikolla siirretty juuri perjantaille kun yritimme kerätä voimia lauantain 5.15 herätystä varten. Kyseessä oli virallisesti järkyttävin ja äänekkäin aamu puoli viiteen saakka jatkunut taidonnäyte kirkolta, jota keskellä yötä saapuneet 12 työleiriläistä oikein mallikkaasti komppasivat. Voin sanoa, että kun aamuyöllä pakottauduimme ylös sängystä tuskin kymmentä minuuttia kauempaa nukkuneina, fiilis ei ollut kauhean hehkeä ja innokas.

 Pääsimme jotenkin ihmeen kaupalla kuitenkin Kampalaan Oasis kauppakeskukselle, josta matkamme kohti Jinjaa alkoi Nile River Explorers yhtiön bussikuljetuksella. Oli niin ihanaa vain hypätä bussiin, joka vei meidät suoraan oikeaan paikkaan, ajattelematta yhtään mitään.  Jinja on maailmankuulu raftingistä eli koskenlaskusta, joten totesimme, että sitä kokemusta ei voi jättää väliin jos Jinjaan päättää matkata. Jos jonkun jutun sanotaan olevan maailman parasta omassa luokassaan, niin ei kai siitä mitään hirveän katastrofaalista voisi seurata. Niimpä heittäydyimme viikonlopuksi travellereiksi, pakkasimme reput, varasimme rafting päivän tietämättä yhtään mitä odottaa ja nousimme bussiin monen muun muzungo matkaajan kanssa.

Oikeastaan oli tosi kiva olla viikonlopun ajan ihan normaali reppureissaaja kokemassa taas jotain ihan mieletöntä, mutta toisaalta mun on aina välillä vaikea nauttia näistä kokemuksista, koska kuilu monen paikallisen elämään on vain niin suuri. Musta tuntuu vaan hyvin väärältä käyttää 125 dollaria siihen, että pääsen päiväksi hurvittelemaan kun samalla kouluni oppilailla ei edelleenkään ole rahaa ruokaan. Tiedän, että välillä oman ajan ottaminen ja rentoutuminen on tärkeää, mutta se ei vain tunnu reilulta. Päätettiin kuitenkin Liizin kanssa, että tämä viikonloppu on elintärkeä, jos halutaan säilyttää mielenterveytemme.

Pääsimme Nile River Explorels backpackers hostellille, jossa meitä odotti valmiina rolex- aamiainen ja ihan tajuttoman hauska raftingtiimi valmiina ohjaamaan meidät Niilin kuohuihin. Pelastusliivit päällä ja kypärät päässä meidät lastattiin takaisin bussiin ja tunnelma alkoi nousta. Pääsimme Niilin rannalle, jossa aurinkorasvasimme itsemme huolellisesti ja jakauduimme ryhmiin sen mukaan halusimmeko laskea Niilin kuohuja chicken vai crazy ryhmässä. Onneksi löysimme Liizin kanssa samanhenkisiä yhtä tärähtäneitä muzungoja kun itse olimme ja hakeuduimme päättäväisesti crazy crazy ryhmään. Meidän seitsemän hengen uhkarohkein ryhmä lastattiin rafting veneeseen, jossa oma oppaamme Musa aloitti perehdytyksemme. Koitti hetki kun Liizin kanssa tuijotimme toisiamme sisäisen paniikin vallassa sen jälkeen kun Musa oli tarkoituksessa flipannut veneemme ja killimme vaarallisilta mustia silmiä melko varmasti aiheuttavien airojen kanssa veneen vieressä keuhkot kohtuullisen täynnä Niilin sisältöä. Kun olimme hyvin työläästi vääntäytyneet takaisin veneeseen, kiristimme kaikki litimärkinä pakonomaisesti pelastusliivien ja kypärän hihnoja ja tunnelma oli kohtuu jännitynyt. Mietin vain, miten pystyn selittämään vakuutusyhtiölleni murtuneen jalan, sijoiltaan olevan olkapään ja haljenneen kallon ja että puhuinkohan nyt aivan totta, kun lupasin äidille, että tämä aktiviteetti olisi täysin turvallista. Mitä hittoa me oltiin tekemässä ja vielä crazycrazy ryhmässä ja tämä ei nyt lupaisi yhtään hyvää kun muistellaan mun kohtuu tapaturma-altista lähihistoriaa. Olimme jokatapauksessa hyvinhyvinhyvin tyytyväisiä, että olimme valinneet sen kaikista kokeneimman rafting yrityksen täällä, maksaneet itsemme hieman kipeiksi ja tuplanneet hengissäselviämismahdollisuudet, koska perehdytyksen jälkeen Musan käsissä oli hyvin käskyjä totteleva ja vahva seitsemän hengen italia-itävalta-saksa-suomi-soututiimi valmiina kaikkeen, mitä Niili sen eteen kuljettaisi.  

Valmiina matkaan!

Vietimme niin uskomattoman päivän Niilin joella, että se ylitti täysin kaikki ne fiilikset, mitä olin toivonut lomaviikonlopultamme. Laskimme yhdeksän koskea, joiden väleissä oli aina tasainen osio, jotka meloimme päättäväisesti Musan melkokaamme eteenpäin yhdessä –huutojen ohjastamina. Epätoivo meinasi iskeä, jo ensimmäisen kosken jälkeen, koska matka seuraaville kuohuille vei afrikka-ajassa kuulemma puoli tuntia, eli kaksi tuntia on varmaan aika lähellä sitä aikaa jota Suomessa käytämme. Tasaisen raastavat ja habaa kolottavat melontamaratonit olivan kuitenkin NIIN koskien arvoisia ja muutaman jälkeen totesimme, että hengityksen ja sydämensykkeen on todella annettava hieman tasaantua ennen seuraavaa koettelemusta. Toi kokemus oli kyllä yksi siisteimmistä, mitä on osunut kohdalle. Voi vitsi se tunne kun vene alkaa syöksyä alas koskea, Musa käskee meidän alas ja pitämään köydestä kiinni, ja sitten ei auta muu kuin pitää todella kovaa kiinni ja odottaa, mitä tulee eteen. Sitä kun ei todellakaan voinut koskaan ennenlta tietää. Toisinaan surffasimme ihan älyttömän mageesti aaltojen päällä, useimmiten saimme aalloilta kunnon bitch slapit ja hyvin usein myös löysimme itsemme äkisti killimästä joesta, sillä joko muutama tiimin jäsen lensi komeassa kaaressa veneestä tai koko botski heitti kuperkeikan, jolloin olimme kaikki Niilin armoilla. Adrenaliinipiikki kosken jälkeen oli ihan mieletön ja silmät kiiluen meloimme päättäväisesti kohti seuraavia haasteita. Kerran kohtasimme kyllä sellaisen hirmukosken, että en ollut ihan varma näenkö enää valoa kun yritän räpiköidä pintaan virran pyöritellessä minua veden pinnan alla hieman liian kauan.

Päivä oli ihan mieletön ja meidän tiimimme tuntui kaiken yhdessäkoetun jälkeen yhdenlaiselta laumalta, jonka ehdoton johtaja oli oppaamme Musa, joka pysyi aina veneessä tukenamme kuohussa kun kuohussa. Kun viimeisen kosken jälkeen meloimme rantaan olimme kaikki hyvin iloisia, tyytyväisiä, väsyneitä ja nälkäisiä ja hyvin onnellisia maissa valmiina odottavasta lounaasta. Ai että kun oli niin ihanaa kun joku kokkasi meille ja saimme syödä lihaa, uuniperunoita, kasviksia, OIKEETA leipää, kotoisaa riisiä höystettynä kylmällä Nile Gold  oluella. Eri osioiden metsästäminen tärisevin käsin lautaselle oli kyllä pienoinen haaste, mutta siitäkin selvittiin lopulta oikein malliikkasti.

Seuraavan yön vietimme Liizin kanssa Nile River Explorelsin Campsitella dormissa, mikä oli myös oikein mukavaa. Oli niin kiva fiilis tuntea, että ihan oikeasti matkustaa taas ja tuntea taas se travellerin palo sisällään ja se uusien asioiden uskomattomuus. Täällä Nansanassa eläminen on meille kuitenkin nykyisin sitä tavallista arkea eli  nautimme täysin siemauksin sellaisista asioista kute  aamupala, jonka joku tekee sinulle, vessanpönttö (ehdottomasti yksi kohokohdista.), valmis kuljetus kohteeseen ja valmis ohjelma eli me saimme vaan ajelehtia tyytyväisesti sinne minne meidät ohjattiin.

Tässä muutama kuva, jotta pääsette mukaan fiilikseen:

Iloiset Niili-selviytyjät

 Niilin rannalla nautitun aamupalan jälkeen otimme alle bodabodan ja suuntasimme sunnuntaiksi tutkimaan Jinjan kaupunkia. Vietimme hyvin easy going päivän ja vaeltelimme ympäri hyvinhyvin rauhallista Jinjaa, joka oli aivan eri maailma kuin kaaottinen Kampala. Oli myös tosi kiva nähdä erilaisia maisemia ja luontoa, jota Jinjan ympäristössä oli aika paljon. Jinjan kaupunki oli jopa niin yksinkertainen, että edes minä en kyennyt eksymään sen yhdellä pääkadulla ja olisi ollut todella haaste jäädä auton tai bodan alle, sillä tiet olivat melkein yhtä autioita kuin Jupperissa. Kukaan ei kiinnittänyt meihin erittyistä huomiota ja vietimme  päivän ilman muzungo, babe, love, sweetheart huutoja. Illalla vaelsimme takaisin Jinjan hyvin järjestelmälliseen taxi parkiin ja suuntasimme nokan kohti kotia. Olimme melkein huolissamme, että olemme menettäneet mielettömän viehätysvoimamme, mutta onneksi se palasi heti sillä sekunnilla kun astuimme ulos matatusta Kampalassa kun heti korviin kantautui ensimmäinen Olimulungi eli olet kaunis, huuto. Onneksi osaan jo vastata siihen, että kiitos arvostuksesta, että Weebale kusiima ssebo vaan. On muuten tosi siistiä, että nyt alan pikkuhiljaa ymmärtää jo keskusteluja kun kuuntelen paikallisten pulinaa.

Ihanat aamupalanäkymät

Tällänen veijari päätti liittyä meidän seuraan

Autio katu. WOU!

 Viikonloppu oli tosi kiva, mutta matkustamisessa yksi parhaista tunteista on tunnetusti kotiinpaluu ja kun saavuimme tuttuun Nansanaan tuntui ihan oikeasti siltä, että olimme kotona taas. Siitä fiiliksestä oli hyvä jatkaa elämää kohti uusia haasteita, täynnä uutta energiaa ja pää täynnä uusia ideoita. 

Rakkautta ja paljonpaljon haleja kaikille sinne toiseen kotiin! 

Riina