Opettajien virkistysretki Entebbeen

Kun lastaa 13 Trust Future Primary Schoolin opettajaa ja henkilökunnan jäsentä minibussiin, painaa kaasun pohjaan ja suuntaa nokan kohti Lake Victoriaa ja Entebben hiekkarantoja, lopputulos on todistetusti jotain hyvin ennalta-arvaamatonta, jännittävää ja huvittavaa.

Minun oli määrä aloittaa matkani kohti koulua ei niin kovin uskollisen bodabodakuskini Frankin kuljettamana kello puoli kahdeksan, jotta olisin perillä määränpäässäni kahdeksalta, valmiina kokkaamaan ruokamme retkeä varten yhdessä muiden opettajien kanssa. Kauhulla odotin sitä hetkeä kun joutuisin todistamaan, miten kakkosluokan luokkahuoneessa majailevat viisi kanaa siirtyisivät tästä maailmasta johonkin toiseen paikkaan, mutta Frank päätti unohtaa hakea minut sovittuun aikaan, joten kun saavuin koululle noin yhdeksältä niin kanat porisivat jo iloisesti kattilassa. En voi sanoa, että olisin ollut kauhean pahoillani, että missasin teurastussession, eli kiitos Frank kun unohdit minut jälleen kerran.

Ensin kokkailimme koulumme ”keittiössä” erilaisia ruokia muutaman tunnin paikalliseen tapaan hiilien avulla. Ruokalistalta löytyi kanaa, lihaa, riisiä, rasvassa käristettyjä perunoita, chapatia, tomaattia, sipulia, porkkanoita, paprikoita sekä spagettia ja paikkallisia vihreitä juttuja nimeltä greens, joista kahdesta viimeisestä minä olin vastuussa. En ole kyllä koskaan nähnyt yhtä ällöttävää ja ylikypsää spagettia kun se mitä Jeslorin kanssa kokkasin, mutta se hukkui hyvin lopun ruoan joukkoon. Heheh. Jokatapauksessa oli erittäin selvää, että tätä päivää varten kerätyt rahat hyödynneittäisiin viimeistä shillinkiä myöten ja tätä hetkeä oli odotettu pitkään ja hartaasti. Muutaman tunnin jälkeen noin kaksi tuntia ajateltua myöhemmin lastasimme ruoat ja juomat omaan taxiimme ja lähdimme ajamaan kohti Entebbeä.

Rehtori Sam ottaa iisii

Bussimatka oli vähintääkiin hyvinhyvinhyvin mielenkiintoinen. Ennen keskiviikkoa olen aina nähnyt opettajat töissä, opettamassa ja pitämässä jöötä oppilaille. Olen aina ollut sitä mieltä, että työkaverini ovat tosi hauskoja, mutta kun opettajat lastattiin bussiin, varsinkin takapenkillä tapahtui jotain hyvin mielenkiintoista. Kolme opettajaa villiintyi aivan täysin, naukki salaa siemauksia heidän jalkatilaansa varastoduista kaljapulloista ja viihdytti meitä muita koko matkan hyvin äänekkäillä ja ehkä hieman epävireisillä lauluesityksillä, johon jokaisen matkalaisen nimi oli vuorollaan upotettu. Onneksi olen saanut hyvää treeniä tälläisiin tilanteiseen meidän kodin viereisen hihhulikirkon toimesta, sillä nämä leidit olivat hyvin varteenotettavia kilpailijoita heidän esityksilleen. Mutta mun mielestä oli tosi hauskaa ja hyvä juttu, että opettajatkin osaavat välillä relata kunnolla.

Takapenkin kolmikko

Saavuimme Entebbeen ja ah, sain huokaista syvään ja hengittää vapaasti. Edessä aukeni ihan oikea ranta, joka jollain tavalla muistutti minua rakkaasta Jupperinrannasta (miinus ne palmut). On niin rentouttavaa laittaa silmät kiinni ja vain kuunnella kun aallot liplattavat rantaviivaan. Tämä rentoutuminen jäi kuitenkin vähän vähemmälle, sillä päivämme Entebbessä oli todella toimintarikas. Aloitimme ranta-aktiviteetit pelaamalla lentopalloa, josta jatkoimme jalkapalloon. Aloin olla niin nälkäinen ja väsynyt muutaman tunnin pelailun jälkeen, että keskittyminen tuotti hieman vaikeuksia, mutta urhoollisesti taistelin joukkueeni rivissä kunnes tuomari vihelsi pelin poikki. Palkinnoksi sain auringolta komeasti punoittavan tomaattiolemuksen ja edelleen turvonneen ja mustelmaisen jalkapöydän, mutta edessä häämöttänyt massiivinen ruoka-annos ja LIMUPULLO hyvittivät kaiken näissä aktiviteeteissa kokemani epätoivon. Ai että. Me syödään kotona lähes aina kasvisruokaa ja poshoa ja papuja vedellä höystettynä eli olin niiiin onnellinen siitä kanasta ja limusta. Limu. Miten se voikaan tehdä niin onnelliseksi?

Massiivisen ruoka-annoksen jälkeen koitti aika pulahtaa uinnille Viktorianjärveen. Tiedän, että altistin itseni jos jonkinmoisille möngertäjille ja älyttömän ällöttäville ihon läpi meneville ötököille menemällä uimaan makeaan veteen, mutta voi kun mä nautin uimisesta paljon. Muutama opettaja liittyi seuraan ja loput seurasivat leuat loksahtaneina kun uin ja sukeltelin ympäriinsä täysin hurmioissani. Täällä uimataito ei ole mitenkään kauhean yleistä eli pääsin opettamaan veteen uskaltaneita ystäviäni uimaan. Sain muutaman mustelman ja hyvin hysteerisen nauruhepulin kun Jeslor ja Shadia vuorotellen takertuivat paniikissa minuun yhteisen uinti- tai kellutusyrityksen jälkeen. Jeslorille tämä uintikokemus oli ensimmäinen kerta muualla kuin uima-altaassa ja tr Phionakin uskaltautui lopulta veteen. Muutaman onnistuneen ensimmäisen koirauinnin ja parin tunnin pulikoinnin jälkeen olimme kaikki hyvin onnellisia, iloisia ja väsyneitä, mutta päivä ei suinkaan loppunut tähän. Rannan toiselta puolelta kuului tuttuja ugandalaisia rytmejä ja vaimeaa musiikkia.

Posing with my boss

Aloin olla kohtuu väsynyt ja energiavarastot alkoivat uhkaavasti ehtyä, mutta kun afrikkalainen kuulee musiikin kutsun siitä ei ole kieltäytyminen. Niimpä matkasimme rannan toiselle laidalle, jossa koittivat kolmen tunnin tanssikekkerit ja täällä todella osataan tanssia. Kun ugandalaiset päästää tanssimaan niin ei ole väliä oletko putkimies, rehtori, opettaja vai taxikuski. Täällä osataan sheikata ja kun täällä sheikataan niin täällä sheikataan kunnolla. Jopa opettaja Alfred, jota olen aina pitänyt kärttyisenä, vanhana ja tylsänä osoitti sellaisen puolen itsestään, että oksat pois ja kaikki olivat rehtoria ja kokkia myöten loppuun asti messissä, vaikka mun energia alkoi jossain vaiheessa loppua täysin. Kyseessä oli kuitenkin ehdottomasti yksi päivän kohokohdista. On aika spesiaali tunne tanssia ugandalaisten opettajatoverieni kanssa tähtitaivaan olla private rantaklubillamme. En valittamista.

Jeslor

Reksi groovaa

Alfred

Apollo

Stella

Phiona

Kun kello löi yhdeksän ja Apollo ilmoitti, että olisi lähteä kohti kotia huokaisin helpotuksesta. Päivä oli todella hauska, täynnä toimintaa, naurua ja hymyä, mutta paikoitellen on hieman raskasta kun ympärillä kaikki puhuvat lugandaa, jossa minun kielitaitoni ei ole vielä kovin sujuva ja olin niin väsynyt, että vaikka koko porukka oli hyvin äänekäs ja täynnä elämää niin minä torkuin koko matkan takaisin Nansanaan. On tosi ihanaa, että mut on otettu osaksi TFU perhettä ja opettajien virkistysmatka biitsille tulee varmasti kokonaisuudessaan olemaan muisto, joka saa minut aina hymyilemään ja nauramaan.

Riina