Flunssaa, matikkaa ja Kampalaa

Heippa

 Täällä Nansanassa elämä rullailee aika tavalliseen malliin, vaikka flunssa ja yskä  ovat kyllä vähän väsyttäneet tämän maailmanmatkaajan, minkä vuoksi kirjoittelu on jäänyt viime aikoina vähän vähemmälle.  Tänään olen saanut tuntea nahoissani myös Lariamin sivuvaikutuksia eilisen Malaria-maanantain jälijiltä, sillä lounasposho ja illallisnuudelit eivät vissiin olleet tarpeeksi  taistelussa Lariamin aiheuttamaa pahaa oloa vastaan. 

Elämäni Trust Future Primary Schoolissa ei ole viimeisen viikon aikana ollut hirveän jännittävää, sillä toinen lukukausi loppui ja samalla työtehtäväni. Viime viikolla pidin kyllä kohtuullisen onnistuneen matimatiikantunnin kolmosluokalle kertolaskutaulukoiden käytöstä. Olin jo henkisesti valmistautunut siihen, että mut tullaan sysäämään taas jollekin luokalle opettamaan  jotain hyvin ympäripyöreää, joten kokemus ei ollut enää laisinkaan niin järkyttävä. Oikeastaan nautin aika paljon kun sain keksiä tehtäviä oppilaille, jotka vastailivat innokkaasti kysymyksiini ja yrittivät tehdä kuuliaisesti kaikki tehtävät. On kyllä niin hieno tunne kun oppilaat oikeasti oivaltavat mistä on kyse. Kolmosluokka on aika iso eli täytyy kyllä myöntää, että kolmannenkymmenennen vihkon kohdalla toivoin, että olisin laatinut muutaman tehtävän vähemmän, mutta minkäs sille voi kun matemaattinen inspiraatio iskee päälle. Heheh. Vanhat matematiikanopettajat, nyt on teidän hetkenne olla ylpeitä.

Muina päivinä autoin opettajia korjaamaan kokeita ja perjantaina meillä oli koululla sähköä, eli aikani kului mukavasti naputellen tietokoneelle noin kahdensadan oppilaan koetuloksia. Silmät olivat niin ristissä kun pääsin kotiin. Parina viimeisenä päivänä minulle ei ole ollut oikeasti mitään tekemistä, koska koulun loma-aikoina aktiivinen community osa projektistani ei ole vielä ottanut tuulta siipien alle, mutta jostain syystä pomoni Apollo ei koskaan halua pästää minua kotiin. Kyllä jostain aina löytyy joku muutaman vuoden vanha paperipino,  jonka voi järjestää tai jota tuijotella pari tuntia.. Päätin kuitenkin ottaa kohteliaisuutena, että läsnäolostani mitä ilmeisemmin pidetään.

Toivottavasti huomenna oloni on jo parempi, sillä edessä on kauan odotettu opettajien virkistysmatka Lake Victorian biitseille. Eilisen ehdoton kohokohta oli kun opet Stella ja Juliet tulivat takaisin ruoka-aineostoksilla ja toivat mukanaan myös viisi kanaa syötäväksi, tottakai elävinä . Siellä ne nyt elelevät kakkosluokan luokkahuoneessa, juoksentelevat päättömästi ympäriinsä, syövät kananruokaa onnellisina ja eilen yhdestä nurkasta löytyi yksi jo yksi kananmunakin. Tylsyydenpuuskassa meinasin nimetä kanat, mutta peruin aikeeni kun Apollo kysyi, että osaanko jo nylkeä kanat, koska keskiviikkona sen tulen oppimaan. Voi pikku kanaset.

Meillä on täällä guesthousessa ollut aikamoinen hulina päällä. Muutin muutama päivä sitten omasta Nasangan valtakunnasta tänne noin viiden metrin päähän toiseen huoneeseen Elisabethin kanssa, sillä saimme kaksi uutta vapaaehtoista saksasta, Riken ja Annan,  jotka saivat minun edellisen huoneeni kodikseen. Liisin kanssa on kuitenkin tosi hyvä elellä ja suunnitellaan täällä ensi viikonlopuksi matkaa naapurikaupunkiin Jinjaan. Tänään saapui myös uusi suomalainen vapaaehtoinen Emma samalla kun työleiriläiset lähtivät kohti uusia haasteita. Parin päivän ajan meitä oli täällä joku 15, mikä oli mielestäni hieman liikaa jos rehellisiä ollaan, mutta ainakaan talosta ei puuttunut elämää. Eilen illalla meillä oli UNO partyt kun pelasimme koko porukan voimin unoa ennen nukkumaanmenoa. 

Kohtasimme myös jollain tavalla historiallisen hetken kun italialainen perhe Monica, Angelo ja Nico saapuivat taloon muutama päivä sitten valmiina lähtemään työleirille. 6-vuotias Nico on nimittäin sekä UPAn, että koko service civil internationalin eli maailmanlaajuisen vapaaehtoisjärjestön kaikkien aikojen nuorin vapaaehtoinen.

Kampalassa olen käynyt muutamaan otteeseen, eikä se tunnu enää yhtään niin kaoottiselta kuin aiemmin. Vannoin vielä vähän aikaa sitten, että tulen aina vihaamaan tuota hyvin kiireistä ja kaoottista kaupunkia luultavasti ikuisesti sydämeni pohjasta, mutta otan nyt virallisesti sanani takaisin. Ruokakerman ja nutellan luvattu kaupunki osoittautuikin ihan kohtuullisen järjestelmälliseksi kaikessa epäjärjestelmällisyydessään. Inka saat olla nyt hyvin ylpeä musta, koska paikkalinen ystäväni Sandra vei mut yks päivä Kampalassa manikyyriin ja pedikyyriin kaverinsa Samin luokse, eli nyt kirjoittelen tätä viestiä kunnon prinsessakynsillä. Ei ihan mun tyyliä, mutta Sandra ja Sam olivat hyvin tyytyväisiä lopputulokseen.  Ylpeänä voin myös kertoa, että muutamaan kertaan en ole edes eksynyt Kampalan seikkailuillani, nykyisin osaan vastata ”I love you muzungo” –huutoihin, että nange nkwakala ja kotiin palaaminenkin taxilla on hyvin helppoa, joskin hieman kärsivällisyyttä vaativaa.

Nyt mä aion suunnata kohti pilvilinnoja ja ladata akkuja huomista biitsiretkeä varten. Sulabulungi, kauniita unia ja paljon rakkautta sinne toiseen kotiin!

Riina