Koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa

Heips!

Tässä teille pieni kurkistus kouluni arkeen kuvien muodossa. 

Trust Future Primary Schoolin toimisto

Ruoka-aika 

Koulun pää, rehtori Sam

Puoli yhdentoista teehetki

Primary 2&1 luokkien opettajattaret Juliet ja Stella

Poseerauksen mestareita

Tr Phiona & Tr Jane

Pomoni poika Jeff

Me ollaan primary kuus!

Luovaa oppitunnin improvisoimista Suomi-kuvien parissa

7. luokka keskittyy

Jälleen on päässyt Riinan luovuus valloilleen

Ihanat ykköset!

Lisää kuvia ja fiiliksiä tulossa pikapuoliin. 

Mutta nyt kutsuu uni ja huomenna uudet haasteet eli Sulabulungi !

<3 Riina

Kuukauden verran fiiliksiä

Oon asunut nyt Ugandassa kuukauden. Huh, Mitä kaikkea sitä ehtiikään kuukaudessa kokea, näkeä ja tuntea? Voin kertoa, että aika tosi paljon. Mun mielialat on vaihdellut varmaan vähintään yhtä monta kertaa kun kuukauteen mahtuu päiviä, mutta oon todennut, että sen on mentävä niin. Oudonmpaa olisi jos täällä eläminen ei herättäisi mussa mitään fiiliksiä. Mä lueskelin äsken mun matkapäiväkirjaa ensimmäisiltä päiviltä. Vaikka aika on kulunut ihan hirmunopeesti niin tuntuu tosi kaukaselta kun itku kurkussa, pimeessä guesthousessa ilman sähköä kokkasin aivan liian raa’aksi jäänyttä riisiä, enkä ollut yhtään varma olisiko tämä seikkailu sellainen, mistä tulisin selviämään ehjin nahoin.

Kaikki tuntui vaan niin liian erilaiselta ja se ahdisti. Löysin itseäni aika tosi useaan otteeseen makaamassa huoneessani ja tuijottamassa kattoon miettien, että mä haluan vain takaisin kotiin. Musta tuntui välillä, että ehkä mä oon liian erilainen sopeutuakseni tähän kulttuuriin. Mulla on paikoitellen ollut vähän vaikeata hyväksyä se, että mä olen se, joka on aina erilainen. Se tyyppi, jonka ihmiset määrittää aina ensin sen mukaan, minkä värinen mä olen. Oon sanonut tän varmaan aika monta kertaa, mut kaikki ne ennakkoluulot ainoastaan ihonvärin perusteella tuntuvat vaan ihan järjettömiltä. Aika usein keskustelun jälkeen oon kuullut, että hei, et sä ookaan sellanen ylimielinen muzungo kun mä luulin ja paikalliset arvostaa tosi paljon, että yritän opetella heidän kielensä, mutta oikeesti, pääsisivät yli jo. Tää on vain vähän erilainen väri.

Tänään kun istun tässä ja kirjotan teille, miltä musta nyt tuntuu, olo on tosi erilainen kuin ekan viikon jälkeen. Mä en osaa sanoa, miten mun ajatusmaailma on muuttunut vai onko ja pakko myöntää, että mulla ei ole pienintäkään havaintoa, mitä mun edelliset kirjoittelut tänne pitävät sisällään.  Joka päivä mä sopeudun tähän paikkaan enemmän ja olo on yleisesti ottaen hyvä, vaikka olenkin sairastanut aika lailla. Tällä hetkellä päällä on kohtuullisen ikävä flunssa, mutta toivottavasti tämäkin tästä kohta väistyy. Mä voin olla täällä jostain syystä vaan niin oma itseni. Kuulemma puhun yleensä aika tosi paljon. Ihan niinkun mä olisin kuullut ton aiemminkin, mutta säästytäänpä kiusallisilta hiljaisuuksilta. Oon saanut paljon uusia ystäviä, niin muista vapaaehtoisista kuin paikallisistakin, joiden ansiosta tämä maa alkaa tuntua jo aika kodilta. Eilen vietin hyvin menestyksekkään shoppailupäivän Kampalan kirppiksillä, mistä hamusin itselleni uuden vaatevaraston noin 70 senttiä per vaatekappale hintaan. Aloin jo tulla epätoivoiseksi ja pyytää äitiä lähettämään koko vaatekaappini meidän postilokeroon, mutta kyllähän tämäkin asia saatiin järjestykseen.

 Tykkään projektista edelleen paljon, mutta välillä edelleen tulee sellainen olo, etten tiedä onko musta oikeasti kantamaan niin iso vastuu, mitä mulle annetaan kun mun halutaan opettavan lapsia. Muistan itse, kuinka iso merkitys opettajalla mulle ala-asteella oli ja välillä mua vaan ahdistaa. Toisinaan en ole yhtään varma, mitä projektissa multa odotetaan ja teenkö tarpeeksi ja toisinaan tuntuu, että juuri siellä mun kuuluukin olla. Yksi asia on kuitenkin hyvin varma ja se on se, että täällä ei todellakaan kukaan latele mulle työtehtäviä vaan on täysin minusta itsestäni kiinni, kuinka paljon töitä teen vai istunko päivät pitkät koulun toimistossa, jossa ei useimmiten ole käytettävissä sähköä. Kukaan ei todellaan tule tarjoamaan työtehtäviä hopealautasella eteeni kun lepuutan hermojani sohvalla vaan minun on itse nostettava takapuoleni ylös ja löydettävä paikka, jossa minua sillä hetkellä tarvitaan. Toisinaan se tarkoittaa monen tunnin punakynällä merkkailua ja korjailua (omistan nykyisin jo oman sellaisen, vau.)  tai pulisevan kolmosluokan aisoissa pitämistä ja toisinaan Wordin käytön opettamista opettajille, koeaikataulujen laatimista tai lasten halailtavana ja pusutettavana ja hämmästeltävänä olemista. Esimerkiksi tatuointi, sulkakorvikset ja kukkalegginssit ovat hyvin suosittuja kohteita. Täytyy myöntää, että viimeiset kohdat ovat ehdottomasti suosikkejani ja aina kun kävelen ykkösluokan läpi niin joku ottaa hameenhelmasta kiinni ja toteaa hyvin tomerasti, että ”Teacher Riina. You will stay here. Don’t go anywhere” ja yleensä oppilaiden suusta kuuluu jes huutoja, siitä luokasta johon menen. On vain vaikeaa olla kaikkialla samaan aikaan. Ensi viikon jälkeen koululaiset jäävät lomalle ja innolla odotan, millainen community project TFUsta paljastuu vai lomailenko minäkin.

Mut on otettu osaksi TFU perhettä, myös opettajien toimesta, ja se tuntuu tosi kivalta. Aina jos olen päivän poissa niin opettajat ja oppilaat toteavat, että heillä on ollut minua ikävä ja minusta on niin hienoa, että joka päivä saan oppia heiltä jotain uutta elämästä täällä.  Vaikka en ole aina ihan varma, mitä teen juuri tässä projektissa, mutta en voisi ikimaailmassa vaihtaa projektia, koska todellisuudessa kyseessä ei ole mikään projekti vaan yhdenlaista yhteisöä osana oleminen. Mulla on tosi etuoikeutettu olo, koska tämän yhteisön jäsenet jakavat mulle asioita heidän omasta elämästään ja heitä oikeasti kiinnostaa myös, mistä minä olen lähtöisin. Opin joka päivä pakosti jotain uutta tästä maailmasta. Kahdeksas päivä ensi kuuta on tiedossa opettajien virkistysmatka Entebben biitsille. Siitäkään tuskin tulee mitään kovin ikävää.  

Olen ylpeänä osa juuri tätä koulua. Opettajat oikeasti arvostavat oppilaita, he eivät lyö lapsia ja heitä aidosti kiinnostaa, miten lapsilla menee.   Tuskin tulen koskaan tottumaan siihen, miten huonosti elämän perusasiat kuten rahanpuute ja riittävän ravinnon tai veden saaminen jollain oppilailla ovat, mutta oikeastaan en haluakaan tottua siihen. Mä en enää koskaan aio sulkea silmiäni niiltä, jotka apua oikeasti tarvitsevat. Tuntuu vaan niin pahalta nähdä, miten vähän jollakulla on, vaikka tietää, että hän ansaitsisi enemmän. Nämä lapset ansaitsisivat niiin paljon enemmän. He ovat elämäni valo. Koulussa aina jaksetaan ihmetellä, miten voin aina jaksaa hymyillä ja olla positiivinen, vaikka olisin ihan väsynyt tai kipeä, mutta mitä muuta täällä voisin tehdä kun saan olla osa näiden lasten elämää. Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä. Silloin kun näen lasten iloiset kasvot ja sydämensulattavat hymyt niin tiedän, että olen oppilaille oikeasti tärkeä ja silloin minusta tuntuu, että olen juuri oikeassa paikassa. Haluan ja uskon, että he tietävät, että minä oikeasti välitän heistä, sillä nämä lapset ovat ihan uskomattomia. Vaikka mulla on välillä ikävä sitä elämää ja kaikkea tuttua siellä niin nämä lapset antavat täyttävät mun sydämen niin isolla määrällä lämpoä, että sillä voisi sulattaa vaikka koko ensitalven lumet. Mä aion antaa heille kaiken, mitä musta ikinä irti saa.

    Välillä todella tuntuu, että tulen niin eri maailmasta. En mitenkään paremmasta maailmasta, mutta sellaisesta, johon minusta tuntuu tosi epäreilulta kuulua. Mulla on jatkuvasti sellainen olo, ettei ole reilua, miten itsestäänselvyytenä mä monia asioita olen pitänyt. Miten usein en ole osannut arvostaa tarpeeksi sitä, että mä olen terve, en kuolemassa AIDSiin tai jopa nälkään lähivuosina, olen siis joka ikinen päivä elämästäni saanut riittävästi ruokaa ja puhdasta vettä, katon pääni päälle, vaatteita puettavaksi, kengät jalkaan ja perheen ja ystävät ketkä rakastavat minua, mitä tahansa päätänkään tehdä kuten esimerkiksi lähteä vuodeksi Ugandaan. Anteeksi, että en ole aina arvostanut sitä, että olen saanut tehdä töitä vaan valittanut, kuinka stressi kertyy päälle, anteeksi kun olen murjottanut kun ruokana on ollutkin kalaa, joka ei ole lempparini tai kun olen mulkaissut myöhässä tullutta bussikuskia. Anteeksi jos olen ollut jollakulle ilkeä ollessani pahalla päällä tai nälkäinen, jättänyt jonkun huomioimatta ja anteeksi äiti, kun aina räjähtelen ja raivoan kotona mitä turhimmista asioista ja olen niin säälittävän laiska auttamaan kotitöissä, Riikka, jos tiuskin sulle, vaikka sullakin on ollut rankka päivä tai kun et antanut mun lainata sun paitaa ja iskä kun otetaan niin usein yhteen, koska omataan molemmat yhtä voimakas temperamentti.

Anteeksi kun en ole osannut arvostaa ilmaista koulutusta. Anteeksi jos olen pulissut tunnilla, valittanut koealueesta tai urputtanut kouluruoasta. Ihmiset täällä ihan tosissaan taistelevat siitä, että he saavat itselleen tai lapsilleen edes jonkinlaisen koulutuksen ja monet meidänkin koulun lapsista joutuvat lopettamaan koulun ala-asteen jälkeen, koska rahaa ei vain ole. On tosi hienoa, että kouluni maksaa muutaman oppilaan lukukausimaksut, joilla ei yksinkertaisesti ole mitään, mutta on tosi surullista, että kun koulu loppuu niin monet oppilaat jäävät ihan tyhjän päälle, myös ne joilla oikeasti olisi potentiaalia vaikka mihin ja monet eivät koskaan pääse kouluun asti. Tiedän kyllä, että on ihan kauhean vaikeaa arvostaa sitä, mitä itsellä on aina ollut ja saattaa olla, että teille tämä vuodatus näyttää joltain ihmeen ärsyttävältä valaistumisjulistukselta, mutta lupaattehan yrittää muistaa, miten tajuttoman, käsittämättömän ja epärealistisen onnekkaita olemme kun saamme itse määrätä kohtalomme tässä yhteiskunnassa. Sinä itse päätät mihin saakka opiskelullasi kipuat, ei se onko se sinulle taloudellisesti mahdollista. En voi syyttää täkäläistä pomoani, joka ei pystynyt ymmärtämään, miksi kaikki eivät opiskele, vaikka saavat, koska eivät jaksa. En osannut selittää tätä hänelle. Ei  ole itsestäänselvyys, että koulussa on lattia, katto, ruokala tai juoksevaa vettä. Itsestäänselvää ei olisi pitänyt olla edessäni pulpetilla levännyt matematiikankirja, sillä täällä jokainen kirja on sama kuin meille vihko ja kaikki opittu opitaan itsekirjoitetuista muistiinpanoista tai maanantaiset aamutunnit, joille kaikilla ei ole mahdollista osallistua. Tiedän, että on vaikea arvostaa sitä, kun opettaja kehottaa pitämään suun kiinni, ja oppimaan, koska viime lauantain kotibileiden tapahtumat tuntuvat paljon mielenkiintoisemmilta kun integraalit tai rautakauden infrastruktuuri, mutta lupaathan yrittää muistaa ensi luennolla, oppitunnilla, kokeessa tai ruokatunnilla, kuinka onnekas tosiasiassa olet.

Nyt vaihdan anteeksipyynnöt kiitoksiksi ja kiitän kaikkia siitä, että olette osa mun elämää. Isossa tai pienessä osassa, kriiseissä tai onnenhetkissä, maanantaiaamuna tai sunnuntai-iltana,

KIITOS.

 Mulla ei riitäsanat kuvailemaan sitä, miten tärkeitä te mulle olette ja miten arvokasta on, että välitätte ja huolehditte musta ja olette kasvattaneet minusta sen Riinan, joka tällä  nimenomaisella hetkellä olen. Kiitos äiti, iskä, Riikka, Laura, Inka, Susanna, Aleksi, Mikko, Toni, Ville, Eetu, Anne, Raimo, Joni, Saara, Rami, Marja, Ukki, mummo ja mummi siellä pilvenreunalla ja kaikki muut sukulaisiin ja perheeseen lukeutuvat yksilöt. Kiitos kaikille mielettömän tärkeille ystäville, tuttaville, vanhoille ja uusille kavereille, opettajille, ex-pomoille ja naapureille. Kiitos, että olette elämässä.

 Kiitos  kaikesta, mitä olen tässä elämässä saanut. Nyt mä aion antaa takaisin niin paljon kun musta ikinä lähtee.

Riina

Ihan sitä tavallista arkea

Täällä Ugandassa elämä rullailee ihan mukavasti. Aika kuluu ihan hirmu nopeesti, enkä meinaa millään uskoa, että ensi maanantaina tulee kuukausi täyteen. Huh, siis kokonainen kuukausi. Mun aikakäsitys on tainnut vähän muuttua reissaillessa, koska muistan hyvin, miten viikon etelänloma oli ihan tarpeeksi pitkä breikki arjesta. Onneksi sitä aikaa todellakin tällä kertaa riittää ensimmäisen viikon ja kuukauden jälkeenkin. Oon saanut muuten paikallisilta ystäviltäni ugandalaisen nimen, eli nykyisin olen Nasanga, norsuheimolleni uskollisena (sen valitsin itse, koska norsut on aika tosi jees) .

Mun on nyt hieman vaikea jäsentää ajatuksia tänne teille luettavaksi, koska viime julkaisukerrasta on tainnut kulua jo aika kohtuullisen pitkä aika. Mun päivät täällä on toisaalta tosi samanlaisia, mutta toisaalta taas täysin erilaisia. Aamulla heräilen, teen aamupalaa, keitän aamukahvit ja asetun odottamaan bodaboda kuskiani, joka ei koskaan saavu paikalle. Joka-aamuinen uuden bodabodan metsästys kuuluu siis jo rutiiniin, mutta peukut pystyssä, että huomenna uusi kuskini, neljäs laatuaan, saapuu, jos ei ajoissa, niin ainakin paikalle. 

Tänne meidän guesthouseen tuli about viikko sitten uusi tyttö nimeltä Elisabeth ja viime lauantaina otin itseäni niskasta kiinni ja lähdin Kampalaan hänen kanssaan ja toistimme saman maanantaina. Kokemus oli hyvin kaaottinen ja väsyttävä ja saattaa olla, että eksyimme pariin otteeseen, mutta plussapuolena on, että olen edelleen hengissä Kampalan jäljiltä. Huomenna odottaa ehkä hyppy kohti tuntematonta, sillä ajattelin mennä vähän shoppailemaan töistä suoraan tuonne turmion kaupunkiin. Ehkä nyt olisi jo korkea aika tottua tohon hälinään, vaikka en vieläkään voi sanoa, että varsinaisesti nauttisin kokemuksesta.

Tykkään edelleen tosi paljon mun projektista, mutta vähän päivästä vaihtelee, kuinka paljon saan aikaan tai millä fiiliksellä palaan takaisin kotiin. Viime viikon lopussa suunnittelin koulun opettajille ID-kortteja ja tein toimistotöitä eli otin vähän taukoa opettamisesta, yksi päivä korjasin ja pisteytin noin 40 kolmosluokan matikankoetta (silmät olivat kohtuullisen ristissä ja aivot jumissa sen jälkeen) ja päiväni vietän yleisesti tiiviisti koulullla. Eilinen oli kohtuu mielenkiintoinen päivä kun kohtasin ensimmäisen "Opettaja on sairaana eli mene ja opeta" -hetken. En voi sanoa, että nautin tilanteesta ihan hirveästi. Joo, kyllä mä voin opettaa ja täällä olen tajunnut, että oikeasti nautin siitä, mutta mä haluan tietää, mitä opetan. Opettajankirja sairaalla opettajalla, noin 25 kutosluokan noin 13 vuotiasta oppilasta, 11.00-13.00 ilman taukoja, pari tarinakirjaa englanniksi ja minä. Että Riina, mene ja opeta, aiheena on English. Tossa tilanteessa ei auttanut muu kuin vetää syvään henkeä, toivoa parasta ja näyttää siltä, että olin ihan Ok tilanteen kanssa. Ilmeisesti selvisin kuitenkin hengissä kahden tunnin englanninoppitunnin improvisoimisesta, mutta voin sanoa, että on kohtuu haastavaa seurata luettavaa tarinaa, yrittää ymmärtää se, katsoa, että kaikki keskittyvät ja lukevat ja samalla keksiä kysymyksiä ja niihin kysymyksiin vastauksia. Kolmetoistavuotiailta ei ihan kysytä, että minkä värinen kukka on sivulla viisi ja on kohtuu rankkaa yrittää selittää jotain kohtuu järkevää juttua, kun 25 silmäparia kuuntelee joka ikistä sanaa, minkä päästän ulos suustani. Olisi ollut ihan kiva vähän edes valmistella tuntia, koski se sitten lukemista tai kielioppia. Mun mielestä opettamisen ei todellakaan kuulu olla improvisoimista. Palasin kotiin hyvinhyvin väsyneenä, mutta onneksi täällä on ihmisiä, joiden kanssa jutella jos on ollut rankka päivä takana. 

Tämä päivä oli taas tosi mukava, lukuunottamatta joka-aamuista bodasekoilua. Mulle selvisi tänään aamun rukoustuokiossa (täällä uskonto on aika olellisessa asemassa ja sitä on aika turhaa yrittää kyseenalaistaa), jossa lauleskeltiin gospellauluja ja tanssittiin, että näillä afrikkalaisilla todella on joku sheikkausgeeni. Nää about neljä vuotiaatkin osaavat täällä sheikata takapuolta niin mallikkaasti, että voisivat melkein hallita minkä tahansa zumbatunnin. Mun mielestä se on ehkä vähän epäreilua, mutta tämäkin kohta on työn alla.

 Hypin tänään kakkosluokalta, esikouluun ja kolmosluokalle, eli sinne, missä apuani tarvittiin. Montakohan oikein merkkiä mä oon jo tähän mennessä oppilaiden kirjoihin merkannut? Veikkaan, että varmaan kohta niin monta, että jos ne merkit olisivat kilometrejä niin olisin jo kotona Suomessa. Kohtasin jälleen kerran saman hetken, kun kolmosluokan Tr Jane totesi, että "Hei Riina, Minä lähden nyt pitämään vitosluokalle tunnin, että sä oot nyt sit ainoo ope. Lapset tekee nyt tätä biologiaa ja sitten, käy läpi toi kotitehtävä, ennen kun tunti loppuu." Tämän päivän opettajana toimiminen meni yllättävän mutkattomaksi, eikä tarvinnut sanoa kun, että lukisitteko tämän kaikki yhteen ääneen, kysyä kysymykset ja kuunnella vastaukset. Hauskaa tässä tilanteessa oli se, että kyseessä oli R.E eli religious education ja kysymykset olivat tyyliä "Nimeä näin ja näin monta kristinuskon/islamin pilaria, pyhän hengen antamaa lahjaa, opetuslasta, peruspilaria..". Siis mullahan ei ollut harmainta aavistusta, mitkä ne oikeat vastaukset oli, koska niitä ei mulle annettu eli kun kolmosluokan kädet kysymyksen lukemisen jälkeen ponnahtivat ylös ja luokkahuone täyttyi "Teacher, me. Teacher  me." huudoista, niin ei auttanut kuin luottaa, että vastaukset olivat ihan kohtuullisen kelvollisia. Ilmeisesti selvisin kuitenkin mallikkaasti ja sain hyvin sydämelliset kiitokset kuin Jane palasi. Olen ollut nyt kolmosluokan kanssa aika paljon, joten he eivät näe minua enää niin vieraana, joten he testaavat joka kerta voisivatko alkaa pulista ja riehua, mikä käy kieltämättä hieman raskaaksi, mutta onneks en oo mikään ihan tossukka.  

Kävelin tänään töistä kotiin, kuten myös eilen, koska taistelen "You will get fat anyway" -toteamusta vastaan. Mun pomo oli kyllä sitä mieltä, että mun ei pitäis kävellä, etten vaan vahingossa laihdu. Leivoin just meille suklaakakkua, eli kuihtumaan tuskin pääsen. Matka jalan kestää reilu tunnin kun kävelee vikkelään ja rauhaa ajatuksilleen siinä ei pahemmin saa, sillä se oli mun ensimmäinen syy kävellä kotiin. Rahaa säästän vähän alle euron, jaloissa on kohtuu monta rakkulaa, mutta Muzungo! huutoja ei kuulunut tänään yhtä paljon kuin eilen. Omaksi viihteeksi päätin laskea, kuinka monta ihmistä tunnin matkallani toteavat ääneen ihonvärini ja tänään heitä oli 79. Kohtuu hillittyä toimintaa kansalaiset! 

Mutta mä taidan nyt kömpiä unten maille ja valmistautua henkisesti huomiseen työpäivään. Hyvää yötä ja Kauniita unia. 

<3 Riina 

Maassa maan tavalla

Keskiviikkoiset ei niin kauhean aurinkoiset terveiset täältä Nansanasta. Tänään oli työpäivä, mutta ei mulle, koska mulla on ollut toissapäivänä,, eilen ja vähän vielä tänäänkin tosi heikko olo. Yritin kyllä tapani mukaan kovasti tsempata eilen aamulla ajattelemalla, että kyyyllä mä töihin voin varmasti mennä, koska eihän mulla oo ees kuumetta. Miinuspuolena oli, että sängystä ylös pääseminen, silmien auki pitäminen ja jäsenten liikuttaminen yleensäkin tuntui kohtuu mahdottomalta tehtävältä. Viisaana ja järkevänä aikuisena ihmisenä totesin, että aiheuttaisin enemmän harmia itselleni jos en nyt osaa hidastaa vauhtia, lähetin pomolle viestin ja jäin lahnaamaan kotiin. (=Toimiston väki, muut vapaaehtoiset ja Cissy takoivat järkeä vasaralla päähäni, kunnes tajusin etten voi mennä töihin)  Se oli hyvä päätös, koska ensimmmäinen hetki kun pystyn tekemään muuta kun taivaltamaan vesipullolle ja takaisin koitti eilen illalla. Nyt olo alkaa olla jo paljon parempi siis ja toivon mukaan olen huomenna jälleen täysissä sielun ja ruumiin voimissa ja takaisin koululla. 

On hyvin mahdollista, että tää mun epämääränen olotila johtuu siitä, että mä olen siirtynyt täysin erilaiseen ilmastoon, kulttuuriin, ruokailutottumuksiin eli ihan uudenlaiseen elämään. Maailma on ehkä sama kaikkialla, mutta kyllä se elämä jaksaa aina yllättää monimuotoisuudellaan. Useimmiten kun saan itseni raahattua nettikahvilaan tai koettelen hermojani yrittäen saada puhelimeni nettiä toimimaan täällä guesthousella fiilikseni koskevat pitkälti projektiani ja sen herättämiä tuntemuksia, sillä vapaaehtoistyötähän mä tänne tulin tekemään. Haluaisin nyt kuitenkin raottaa teille vähän verhoja ihan jokapäiväisestä elämästä täällä Ugandasta niinkun mä sen tässä vaiheessa tätä taivalta itse koen. Tarkoituksenani ei ole arvottaa elämää paremmaksi täällä tai siellä, mutta suhtautuminen about kaikkeen on täällä niin erilaista, että joskus yritän muistaa, että mieluummin kannattaa nauraa kuin itkeä. Mutta hei, Maassa maan tavalla, eikö niin?

On varmaan kohtuullisen selvää, että ilmasto on erilainen kun ollaan täällä hyvin lähellä päiväntasaajaa. Täällä on käynnissä tällä hetkellä kuiva kausi, mikä tarkoittaa sitä, että sateita saadaan harvoin, mutta silloin kun sataa niin sataa kyllä kunnolla. Ihan niin kuin ämpäristä kaataisi vettä suoraan niskaan. Vaikka aamupäivästä sataisi niin iltapäivällä aurinko saattaa paistaa kirkkaalta taivaalta ja toisin päin. Lämpötila on varmaan jossain about 25-30 huituvilla päivisin, mutta illat saattavat olla koleita ja on tosi kylmä eli lämpötila saattaa laskea noin viiteentoista asteeseen, hui. Meille suomalaisille tosi kylmän määritelmä taitaa olla kyllä jotain vähän muuta.. ja lumitarinoihin täällä ei koskaan kyllästytä. Niin ja kun täällä on seitsemän aikaan tulee pimeä, niin se tarkoittaa todella pilkko pimeätä. Ugandassa on vähän viileämpi ilma kuin naapurimaissa, mikä johtuu tietääkseni täällä sijaitsevista vuoristoista. Maantieteentaiturit varmasti osaisivat antaa tälle ilmiölle jonkun hienon määritelmän, mutta mulle riittää vallan mainiosti, että aurinkoa ja lämpöä riittää ja oon saanut jo väriäkin vähän pintaan. Esimerkillistä!

Maaperä on täällä sellanen punapohjainen ja hyvin pöllyäväistä sorttia eli pienenä ongelmana kyllä on, että päivän jälkeen en koskaan ole varma olenko ruskettunut vai vain likainen. Voin kertoa, että Molempiin lopputuloksiin on päädytty. 

Pölyä on kaikkialla, mitä hyvin vilkas liikenne lisää. Täällä ajetaan aina vasemmalla puolella, liikennemerkkkejä ei pahemmin näy ja mut naurettaisiin pois maasta jos kysyisin, että missäköhän täällä on suojatie. Yli pääsee ainoastaan puikkelehtimalla autojen, taxien ja bodien välistä. Liikenne on tosi kaoottista ja joka päivä on ihan jäätäviä ruuhka-aikoja. Tiet täällä ovat kapeita ja jossain vaiheessa päivää aivan tukossa, jolloin ainoa mahdollisuus päästä nopeasti paikasta toiseen on ottaa alle bodaboda eli moottoripyörä, joka  vie sinut haluamaasi paikkaan. Bodalla kulkeminen on kalliimpaa ja suurin osa yleisistä liikenneonnettomuuksista tapahtuu juuri bodakolareissa, sillä bodat puikkelehtivat kohtuu vaarallisesti mitä pikkiriikkisimmistä väleistä. Yksi päivä kun tulin töistä ja yritin vilkaista peileistä, mitä takana tapahtuu niin jouduin pettymään, koska peilejä ei ollut. Että sillä tavalla, mut ei kai se niin justiinsa oo. Välillä bodat ovat ainoa tapa päästä määränpäähän, sillä julkinen liikenne kulkee yleensä vain pääteillä. Julkinen liikenne on halpaa ja muodostuu minibusseista, joita sanotaan taxeiksi. Kampalaan pääsee täältä kotoa noin 50 sentillä, mutta myös tämä hinta pitää muistaa tingata taxiin noustessaan ettei tule kusetetuksi. Minkäännäköisiä aikatauluja ei ole vaan täällä tulee kävellä tohon tielle ja pysäyttää ohi kulkeva taxi ja kun haluaa jäädä pois niin todeta kuljettajalle, että maasa o ssebo ja taxi pysähtyy. Hsl:n reitin arvioitu kokonaisaika on aika kohtuullisen huvittavava muisto vain. Kokemuksesta sanon, ettei myöskään joka päivä samaan aikaan saapuva bodaboda, tarkoita todellakaan mitään tarkkaa määritelmää, mutta ainakin tämä seikka kasvattaa kärsivällisyyttä pakosti. Nauttikaa munkin puolesta siitä, jos bussi, juna, metro tai mikä vaan on vain puoli tuntia myöhässä..

Toinen kärsivällisyyttä kasvattava tekijä on rauha ja hiljaisuus, koska sitä ei ole juuri koskaan. Täällä kotonakin kuulee joka ikisen rasahduksen, kukon kieunnan, naapurin lasten huudot, vuohet, muiden asukkaiden askeleet, vessakäynnit ja erityisesti naapurissa sijaitsevan hihhulikirkon. Meidän iloksemme he "laulavat", huutavat, saarnaavat, kiljuvat ja sekoilevat joka sunnuntai koko päivän ja usein päivittäin muutenkin, kuten tällä nimenomaisella hetkelläkin. Voin sanoa, että vähän alkaa päässä pimetä kun sama gospelsäie jatkuu toista tuntia. 

Talot on muutenkin aika erilaisia kuin kotona ja hökkeliasumuksia näkyy paljon. Naapureina meillä on hihhulikirkon ja paikallisten lisäksi kukot, kanat ja vuohet, jotka karkailevat toisinaan. Sähkökatkoksia on melkeinpä joka päivä ja tälläkin hetkellä the power is off.  Vähän päivästä riippuu kestävätkö katkokset monta tuntia vai vain muutaman minuutin. Reppureissatessani rinkka oli ehdoton paras ystäväni, mutta täällä sen paikan on vienyt kirkkaasti otsalamppu. Oon sijoittanut sen roikkumaan oveeni niin, että löydän sen kun sokkona pimeässä hamuilen valonlähdettä. Meillä juoksevaa vettä tulee yleensä, mutta ensimmäisen viikkoni se oli vain hauras unelma. Join ekan viikon pullovettä, mutta nykyisin keitän veden ja juon sitä. Suoraan hanoista täällä ei tosiaankaan kannata juoda. En enää muista, miltä lämmin vesi tuntuu ihoa vasten, mutta ainakin kylmä suihku piristää usein mukavasti. Ja tuntuu hyvin luksukselta, mikäli vesi oikeasti tulee hanasta, eikä tarvitse suorittaa perinteistä mökkipesua sadevedellä. Lämpimän suihkun lisäksi hyvästit on tullut jättää myös vessanpöntöille, joiden virkaa ajaa useimmiten ulkohuussissa lattiassa oleva reikä, vaikka jossain ravintoloissa vessanpönttöjäkin saattaa toisinaan hyvällä tuurilla olla näköpiirissä. Vessaystävät kuten gekot ja torakat ovat kohtuu yleisiä, mmutta eipä tuu yksinäistä koskaan..Mun koulullla se reikä on niin pieni, että se vaatii jo aikamoista talenttia. Heh. Mutta tohonkin tottuu hyvin nopeasti ja oikeastaan on ihan kiva, ettei peilejä pahemminn näy. Eipä jää aikaa murehtia, miltä näyttää.

Ei sillä, että täällä kannnattaisi yrittää näyttää yhtään tavallista olemusta paremmalta, koska huomiota saa ihonvärin takia aivan liikaa. Jos jollain on sellanen olo, että sekottuu massaan ja haluaisi erottua niin tervetuloa. Lupaan, että Ugandassa et jää seinäruusuksi! Tästä olen jo jauhanut aika paljon, mutta voin sanoa, ettei joka ikinen päivä jaksaisi kuunnella muzungomuzungomuzungo huutoja ja kauppareissullakaan ei todellakaan saa olla rauhassa. Hirmu imartelevaa kuulla, että joka toinen vastaantulija joko A) Rakastaa sua B) Kutsuu sua kullaksi, honeyksi, muruksi, babeksi tai C) Haluaa kuulemma mennä kanssasi naimisiin. Varsinkin kun paikalliset naiset ei tätä huutelua joudu kuuntelmaan. Joo kyllä mä ehkä tiedän, että olen valkonen, mutta värihän se vaan loppujenlopuks on. Eikö niin? Toisaalta on kyllä varmasti hyödyllinen ja opettavainen kokemus oppia, miltä oikeasti tuntuu kun ihmiset tekevät ensimmäisen johtopäätöksen mun luonteesta, elämänasenteesta ja persoonallisuudesta vain ihonvärin mukaan. En voi sanoa, että se tuntuu kauheen mukavalta. Pliis, ne kenellä vielä jotain ennakkoluuloja on niin heittäkää ne roskiin. Me ollaan kaikki ihan samanlaisia.  

Mä odotan innnolla sitä aikaa, kun toivottavasti opin kunnolla lugandan ja pääsen latomaan takaisin samalla mitalla hävyyttömyyksiä huutelijoille. Toisaalta ihmmiset ovat kyllä mukavia ja perustervehdykseen kuuluu aina, mitä kuuluu, hyvää kuluu, lisäys. Ihmisiä täällä on PALJON ja Kampalaan menee joka päivä ainoastaann töihin neljä miljoonaa ihmistä. Siinä saa kyllä suomityttö olla taas ihmeissään. Mullla on vielä hyvin paljon opittavaa Kampalasta, joten siitä paikasta en voi teille vielä pahemmin kertoa. Kieli ei myöskään ole täällä yhtenäinen vaan eri puolilla maata puhutaan täysin eri kieliä, joita on yli 50 heimosta riippuen. Joskus joku paikallinen mietti, että onkohan hiuksiltaan tai silmiltään samanväriset ihmiset samasta heimosta kotoisin meillä päin, mihin oli todettava, ettei meillä ihan samanlaiista heimokulttuuria löydykään. Kouluissa käytettävä kieli on englanti tai ainakin lain mukaan koulut käydään kaikkialla Ugandassa englanniksi, mutta ainakin omassa koulussani lugandaa kuulee huomattavasti englantia enemmän. Englannilla pärjää täällä tosi hyvin, sillä monet puhuvat sujuvaa englantia tai ainakin jotain sinnepäin, sillä Uganda oli aikoinaan Englannin siirtomaa.

Arkipäiviäni hauskuuttavat kauppojen seinille hieman omaperäisesti kirjotetut nimet, jossa kerrotaan minkä sortin putiikki on kyseessä. Löytyy resturant, yor favorit place ja yhdestä paikasta voi ostaa diary milkia dairy milkin sijaan. Jos sitä joisi niin kirjottuisivatkohan nämä tekstit tänne itsestään? Hmmm, pitänee varmaan testata päiväkirjamaidon toimivuus. Toisinaan nimi ei varsinaisesti vastaa todellisuuutta.Täällä siis näitä usein jotain tietyntyylistä tavaraa myyviä putiikkeja ja kojuja on ihan kaikkialla.  Löytyy nettikahviloita, salonkeja, kopiointipaikkoja, joissain myydään vaatteita, ämpäreitä, kanoja tai vaikka sohvia ja toiset myyvät vihanneksia, hedelmiä tai paikallista pikaruokaa. Musta on huvittavaa, että kun Euroopassa usein vaahdotaan nollakoon mallinukeista niin täällä legginssimalleilla on ihan kunnon ghettotakapuolet.

Hinnat pitää muutamia kiinteähintaista meidän supermarketilta näyttävää markettia lukuunottamatta lähes aina tingata olit sitten ostamassa mekkoa tai perunaa. Että iskä saa nyt olla tyttärestään ylpeä siellä, koska en aio menettää kaikkia rahojani kakkulan kaivoon. Hintataso on täällä Suomeen verrattuna tosi alhainen ellei halua tehdä jotain hyvin turismiin liittyvää, jolloin hinnat kipuavat ihan taivaisiin. Euro on noin 3500 Ugandan shillinkiä ja sillä saa esimerkiksi: neljä tomaattia, neljä sipulia, neljä kananmunaa, avokadon ja kokonaisen ananaksen. Paikallista ruokaa ovat esimerkiksi riisi, matooke eli ruokabanaanit, perunat, pavut ja valkoinen maissista valmistettava köntti jota sanotaan poshoksi. Sitä ja papuja mä syön koululla lähes joka päivä. Paikalliset putiikeista ostettavat tuotteet ovat tosi halpoja, mutta supermarkettien hinnat voivat olla moninkertaisia eli esim. kahvista, jogurtista, rasvasta ja makaronista saa maksaa sitten vähän enemmän. Ulkona syö noin parilla eurolla ja baarissa iso kaljapullo maksaa aika tarkalleen sen euron. 

Paikallisista pikaruokia löytää monista kojuista. Löytyy lohkoperunoita, jotka ovat vähän niinkun ranskalaisia, kanaa ja erilaisia öljjyssä lillutettuja ja kärvistettyjä juttuja joiden nimiä en nyt kyllä millään muista. Totuushan on, että Mc Donald¨s on se roskaruoan ykkönen maailmassa, mutta niitä ei täällä ole kyllä näkynyt, joten se ugandalainen mäkkikorvike on varmaankin sitten Rolex.  Rolex tehdään ohuesta ja pyöreästä vähän tortillantapaisesta läpyskäleivästä, joka paistetaan öljyssä (hyvin runsaassa), sisälle lisätään kananmunaa, tomaattia ja sipulia ja ne rullataan eli rolling eli Rolex on syntynyt. Hintaa kertyy huikaisevat 1000 shillinkiä yhdellä munalla ja 1500 kahdella eli hintaa on 30-50 senttiä. Ei paha laisinkaan. Njagala Rolex = Haluan Rolexin, eli mun kaikista hienoin lugandaksi käyty keskustelu tähän asti. Koulussa mulle aina sanotaan, että "you will get fat anyway", että pitää  varmaan ottaa viikolle joku rolexkiintiö, mitä ei ole lupa ylittää ja alkaa reippailemaan kun olo kunnolla kohenee. 

Viimeisenä ja ehkä siellä kotona hurjimmalta tuntuva erilaisuus on turvattomuus ja rehellisyyden käsitys. Mulla ei oo sellainen olo, että olisin jotenkin vaarassa täällä, mutta tietty varovaisuus on yleensä tarpeen. Arvotavaroita ei voi jättää lojumaan minne vaan, koska saattaa olla, että tilaisuus tekee varkaan ja valitettavasti tänne meiän guest houseen ei saa tulla enää paikallisia, koska esimerkiksi läppäreitä on katoillut täältä aika tiuhaan tahtiin. Se ei tietenkään tarkoita, että kaikki paikalliset olisivat epärehellisiä, mutta välillä on vaikeaa erottaa jyvät akanoista. Ovissa on aika rajut panssariovet ja tällläkin hetkellä yksi työleiri rakentaa meidän kotitalon eteen aitaa. Mulla ei ikinä oo paljoa rahaa mukana kun lähen kotoa ja kamera on harvoin mukana. Mutta todellisuushan on, että taskuvarkaita on ihan kaikkialla. Muistakaamme viime uudenvuodenaatto kun yhtäkään arvotavaraa Aasian hävittämättä tulin kotoHelsinkiin ja lompakko pöllittiin. Ulkona liikkumista yksin pimeällä tulisi välttää, mutta kyllä täällä Nansanassa aika helposti kotiin aina pääsee kun koko paikka koostuu vaan tosta yhdestä tiestä.  Street bodaa eli bodabodakuskia, jota et tunne ei pitäisi koskaan ottaa pimeällä yksin, koska ryöstö ja raiskaustarinat niiiden kyydissä kuljetuista matkoista on täällä surullisenkuuluisia. Tuntemattomien matkaan ei kannata lähteä, mutta eipä se ole viisasta siellä Suomessakaan. Yksi päivä Entebbbessä oli terrorismin- ja futiksen mm-finaalissa Kampalassa pommiuhka, jolloin turvatoimet ovat tosi tiukkoja. Täällä muutenkin on kaikkien baarien, supermarkettien, tapahtumien ja jopa kirkkojenovella poliisit, jotka tutkivat metallinpaljastimella ja laukun sisältö tulee aina näyttää ovella, mutta mun mielestä se on ihan hyvä asia. Nää jutut kuulostaa aina paljon hurjemmilta kun ne lukee kaukana tapahtumapaikasta, mutta vakuutan, että hyvin täällä elellään ja maalaisjärjellä pääsee pitkälle. 

Tässäpä siis muutama sana mun elämästä täällä. Onnittelut sinulle, jos jaksoit lukea tämän loppuun saakka! Taisin taas vähän innnostua tarinoimaan, mutta kuka tietää. Ehkä tässä vuoden aikana syntyy vielä kokonainen romaani..

Pusuja ja halauksia,

<3 Riina 

      

 

Kaksi viikkoa takana!

Niin se aika lentaa. Kaksi viikkoa elamaa ugandassa takana ja aikas kohtuullisen monta viikkoa viela edessa. Huomasin, etta olin vissiin tiistaina kirjotellu tanne viimeksi, mutta aika kuluu ihan kauheen nopeesti taalla kun oon niin paljon tekemista koko ajan.

Viikonloppu kului leppoisasti paikallisten kavereiden kanssa Kampalan hoodeilla hengaillessa (niitakin on alkanut jo kertya) ja tanaan otin itseani vihdoin niskasta kiinni ja siivosin mun laava huoneen. Terkkuja vaan aitille, etta se alko jo nayttaa ihan samalta kun vastaava tukikohta kotona, eli asialle oli tehtava jotain. Sitten pesin ekaa kertaa pyykkia, koska oon ollut aivan liian laiska tekemaan sita ja kokkasin mulle, Liisalle ja Ricardalle avokadopastaa ja jalkkariks lettuja. Musta on kehittyny meian guest housen ravintolan emanta kun aina kokkailen muille jotain.Tanaan mennaan kaikki katsomaan futisfinaalia paikalliseen Nansanan pubiin, koska Kampalassa on jalleen pommiuhka paalla. Viime kerralla fiinalien aikaan tapahtui vissiin se pahin pommitus Ugandassa aikoihin eli ihan hyva pysya nyt turvassa.

Yritan tassa nyt miettia, mita projektissa on kaynyt sitten viime kerran. Olen kotiutunut koululle hyvin. Olen ollut toistaiseksi aika pitkalti auttamassa tunneilla, mika on musta tosi kiva juttu. Siella ma punakyna vilkkuen merkkailen oppilaiden vastauksia. Meian koulussa kun kaikki vastaukset tarkastetaan. On muuten jannaa, miten hienoa ope-kasialaa punakynalla saa aikaan. Ma olen tullut siihen johtopaatokseen, etta niissa punakynissa on oltava joku taika. Yksi paiva opetin kakkosluokkaa lukemaan ja ykkosluokalle kerrattiin vareja. En muista sanoinko, mutta kolmosille opetin juttuja Suomesta tassa joku paiva.

Ma tykkaan mun tan hetkisesta asemasta kovasti, mutta valilla oppitunnilla kylla kay niin, etta opettaja lahtee pitamaan toista tuntia ja toee vaan "et hei ma meen. Et naa tekee naita tehtavia tassa ja sa varmasti parjaat. Heippa". Sit ma jaan sinne ainooks opettajaksi ihan sisaisessa paniikissa tyynen rauhallisesti. Siella ma sit kavelen ympariinsa ja yritan nayttaa silta, et homma on hanskassa. Ma aina hymyilen ja nauran niin paljon, etta on oikeastaan aika huvittava hetki kun oppilaat alkaa testailla, josko ne vois alkaa pulista mut sit korotan vahan aanta niin kaikki hiljenee niin, et nuppineulankin kuulis jos sen tiputtais lattialle jos lattia sattuis olemaan. Suurimmissa osista luokista on taa punamaapera lattia. Mun tatuointi on kanssa koulussa ja kylla muuallakin aikamoinen hitti. Niita kun ei taalla pain pahemmin nay. Sit aina istahdan johonkin tuolille ja kaikki saa koskea tohon tatuointiin. Se on muksuista niin hirvittavan jannittavaa.  En tiia mista se on tullut, mut heitetaan aina kaikkien oppilaiden kanssa high fivet, jotka usein paattyy halausmereen. Se saa mut hymyilemaan joka kerta ja voi kun oppilaat on niin ylpeita kun lapaytan just niiden katta.
Pitaa olla vaan tarkkana et huomaan kaikki!

Ma oon tosi vasynyt koko ajan, koska oon tehnyt tosi pitkaa paivaa, mika johtuu mun bodakuskista. Oikeesti. Arvostakaa munkin puolesta sita, etta bussit tulee ajoissa.Niista kuudesta paivasta, jotka olen projektissa viettanyt niin VIISI KERTAA mun bodabodakuski on vaan jattanyt aamulla tulematta eli oon heranny ihan turhaan. Hirmu kivaa kun oon niin aamuihminen.. Mut sit oon tullut kotiin yleensa joskus kuuden tai seitseman aikaan ja oon niin vasynyt et en tee mitaan muuta kun syon ja ryomin nukkumaan.Toivon kovasti, etta taa vasymys menis ohi ja etten oo tulossa kipeeks. Ma haluisin kirjottaa teille joku paiva kaikesta, mika taalla on eritavalla kun kotona, koska niita asioita on ja paljon, mutta katotaan, milloin sen ehin tehda. Oli muuten vahalla, etta taakin teksti haviaisi kuin tuhka tuuleen, koska asken taalta nettikahvilasta meni sahkot. Onneks taa blogger on niin fiksu, etta taa oli tallentunut tanne!!

Oon ollut taalla vasta sen kaksi viikkoa ja paljonpaljonpaljon on opittavaa niin projektista kuin elamastakin taalla, mutta en voi uskoa miten omalta toi projekti tuntuu. Joka aamu kun matkaan kohti koulua mua jannittaa vahan mita paiva tuo tullessaan, mutta useimmiten palaan aina hymy huulilla. Hahah pari paivaa sitten Apollo halusi ottaa mut mukaan tapaamiseen Kampalaan, joten hyppasimme autoon kohti maaranpaata, mutta kun olimme melkein perilla niin han saikin puhelun ja tapaaminen peruttiin eli mentiin takaisin. Nama hyvin toimeliaat pari tuntia kertovat oivasti, miten taalla ei tosiaankaan kannata turhista stressata. Toisinaan musta tuntuu, etta ehka musta oikeesti on jotain hyotya tuolla. Yks paiva tr Jane kiitti kovastui kun menin kolmosten tunnille kun olin kuulemma nin hyvin tarkastanut tehtavat. Se tuntui tosi kivalta.

Mun sydan on vaan niin taynna lampoa kun oon tuolla. Niinkuin silloin kun lennatin lapsia koulupaivan jalkeen pihalla. Se oli heista niin hirvittavaa hauskaa ja ne hymyt vaan aina sulattaa mun sydamen. Pakko kylla todeta, etta oli kylla ihan hiton hyva treeni ja vahan piti voimia kerailla kun osu kohalle vahan painavampi lapsi. Heh. Onneks kavin puntilla ennen kun lahin tanne.. On kylla edelleen rankkaa kohdata niita karuja totuuden hetkia joka paiva. Taalla kun lasten omakeksimat esimerkkilauseet on valilla sellasia, kun etta "aidillani ei ole maksaa koulumaksuja". Aina vahan kylla muljahtaa sisalla kun osuu tollanen kohdalle. 

Ma rakastan noita lapsia. He antavat mun elamaan niin paljon iloa, vaikka olenkin tyopaivien jalkeen ihan kuitti. Silloin kun naan sen ihanan hymyn niin musta tuntuu aina, etta taalla mun kuuluukin olla. Ei itseni takia, kun heidan.  Myos opettajat ovat ihan mielettomia tyyppeja. Nauretaan ihan vedet silmissa joka paiva jollekin ja mulla on aina sellanen olo, etta olen tervetullut kouluun. Yks opettaja nimeltaan Andrew kylla valitettavasti luulee olevansa syvasti rakastunut muhun ja yks paiva han kavelytti mun tanne kotiin ja selitin, miksi meista ei nyt vaan voi tulla pariskunta ja ei me voida menna naimisiin. Vaihtelee vahan paivittain, etta tuntuuko enemman silta et pitais nauraa vai silta et pitais itkea tolle tilanteelle.

 Yleensa mun yks tyotunti koostuu siita, kun Stella opettaa mulle lugandaa. Ma edelleen hammastytan kaikkia mun taidoilla.Tanaan aamulla vihannesostoksilla kavin keskustelunkin jo Lugandaksi!! Ah olin niin ylpea itestani, vaikka se keskustelu kestikin jopa nelja lausetta, jonko jalkeen en enaa ymmartanyt seuraavaa kysymysta. Tassa osa mun taidoista so far:

Wasuz otya njambo/ssebo  Hyvaa huomenta naiselle/miehelle
Sulabulungi   Hyvaa yota
Olyo tya? -> Blugungi/Gendi     Miten menee? -> Hyvin
Webale njo -> Kale    Kiitos paljon ja siihen siis vastataan, etta Kale
Webale kufumba  Kiitos ruoanlaitosta
Webale kusomesa Kiitos opetuksesta
Gebale -. Kale  Hyvin tehty ja kalekale
Wangi   yes please
Obeera wa? Missa asut
Ammanya go? -> nze Riina   Mika sinun nimesi on -> Olen Riina

Njagala ku genda... Haluan menna
Tuula wanzi  istu alas. Heh. Erittain hyodyllinen koulussa..
Jangu tule
genda mene
duuka juokse

ja nyt en jaksakylla enaa kirjottaa muita, mut sit osaan jo ruokia, vaatteet ja ruuminosat. Kohta oon ihan ugandalainen. Varokaa vaan. Ma en ookaan mikaan ihan perusmuzungo! Toivottavasti tasta sai taas jotain selvaa. Ma lopetan talta kertaa, koska musta tuntuu, et taa teksti ei enaa selviais ehjana toisesta sahkokatkosta. Lahetelkaa viesteja facebookiin tai vaikka mun s-postiin riina.sinkko@gmail.com jos jaksatte, silla ma kauheen mielellani kuulisin, miten elama siella pain rullailee. Ma palailen asiaan mahdollisimman pian!

Rutosti Rakkautta <3 Riina

Kohti uusia seikkailuja

Aurinkotervehdys! (vaikka tanaan satoi kylla vetta niin, etta olisin melkein voinut uida koululta kotiin)

Viikonloppu vierahti hyvin nopeasti. Perjantaina kavin Lucian, Yunin ja Hannahin kanssa syomassa paikallisen vapaaehtoisen Eddien mummilla, mika oli kylla ihan mielettoman magee kokemus ja opin taas uutta tasta jannasta kulttuurista ja sunnuntaina lahettiin Hannhin kanssa Cissyn mukaan kirkkoon. Voin sanoa, etta on kohtuullisen jannittava fiilis istua about viidensadan gospelia laulavan ugandalaisen keskella ainoina muzunguina. Eilen oli kuitenkin jattaa lomailut sikseen ja palata Trust Future Primary Schooliin.

Eilinen oli tosi rankka paiva. Musta tuntuu, etta mulla oli kaynnissa joku viikon kriisi kun kaikki tuntui pahalta. Olisin halunnut kirjoittaa tanne fiilikset jo eilen, mutta olin ihan liian vasynyt ja ahdistunut, joten paatin lahtea paikalliseen reggaemestaan tanssimaan murheita pois.

Olen edelleen sita mielta, etta paiva paivalta alan sopeutua tanne ja tahan kulttuuriin enemman ja enemman ja loysin jopa yksin tanne internetkahvilaan, vaikka ulkona on ihan pilkkopimeeta. Voitto sekin on jo sinansa! Eilen mulla tuli kuitenkin sellanen olo, etten enaa tiennyt miten mun pitaisi oikein elaa ja olla taalla.Koulussani korostetaan tasa-arvoa, toisten kunnioitusta, eika lapsia lyoda, mutta eilinen primary seiskan tunti oli mulle aikamoinen jarkytys. Tunnilla kasiteltiin more interested in - than - rakennetta, mutta esimerkit olivat jotain ihan kamalaa. Siina kun kuuntelin kun luokka luki uudestaan ja uudestaam aaneen lauseita kuten "tytot tykkaavat enemman kotitoista kun koulusta" ja  "Useimmat isat pitavat enemman tyttaristaan kun pojistaan" niin aikamoinen pala oli kurkussa. Joo ne oli vaan esimerkkeja, mutta ihan oikeesti? Samaan sotkuun opettaja kertoi kivasti, etta aivan sama mika tilanne, mutta kun maaritellaan sana abortti niin se tarkoittaa sita, etta murhaa jonkun ihmisen joka elaa jo sisallasi ja teki viela napparan vertauksen kahdesta tytosta ja totesi, etta "tama tytto on isompi kuin tama toinen tytto". Siis isokokoisempi, ei vanhempi tai pidempi. Siinapa sitten rakennetaan tytoille hyvaa minakuvaa.

 Tuntuu niin pahalta kun taalla raha on aina kaikilla paallimmaisena mielessa, mika johtuu taysin sen puutteesta. Jopa pappi sanoi kirkkosaarnassa, etta rahaa pitaisi saada ja eilen kavin pitkan keskustelun pomoni Apollon kanssa samasta aiheesta. Ei voi mitaan, mutta tuntuu ihan hirvealta kun keskustelu kasittelee sita, etta TFU yrittaa saada rahoitusta (mika on toki hyva juttu) kouluruokaan sellaisille lapsille, joilla ei ole rahaa ruokaan koulussa, mutta ei myoskaan kotona. "Etta ala taalla koskaan heita ruokaa pois jos et syo itse kaikkea, koska nalkaisia lapsia loytyy aina". Musta tuntuu, etta meille alkaa olla ihan normaalia, etta kaikilla on alypuhelin, mutta taalla edes ruoka tai vesi ei ole itsestaanselvyys. Tiedantiedantiedan, etta en ole tullut tanne rahakaivoksi, mutta miten taalla pitaisi oikein elaa? Taalla kaikki ihmiset nakevat minut muzungona= rikkaana valkoisena, mutta niin pahalta kun se tuntuukin niin toisaalta he ovat ihan oikeassa. En ole tullut tanne tuomaan rahaa, mutta miten ma voin syoda koululla lounasta kun viereisissa hokkeleissa elavat ihmiset elavat kaytannossa ilman mitaan. Musta vaan tuntuu et haluisin auttaa kaikkia edes vahan, mutta kun ei se ole mitenkaan mahdollista. On ihan hiton ahdistavaa kun kaikki ihmiset ovat tietenkin niin mukavia, ihastuneita ja  toisinaan eli usein rakastuneita, mutta kehenkaan ei kuulemma oikein sais luottaa. MITEN NIIN KEHENKAAN EI SAA LUOTTAA? On suoraan sanottuna ihan perseesta joutua ajattelemaan, etta onko toi ihminen kiva mulle vai mun kuvitteelliselle rahatukolle. En kylla myoskaan nauti ainaisesta tunteesta, etta tulen aina olemaan osittain ulkona tasta kulttuurista, koska olen valkoinen. Muzungo. Jee. Ei kannata varmaan kauheesti heitella mulle rasistisia vitseja kun palaudun taalta. Taalla ma olen aina tavallaan syrjjitty.

Yksi juttu on myos HIV-positiiviset lapset, joita koulusta loytyy. Heita ei mitenkaan tunnista muista, mutta Apollo kertoi minulle, etta sillakin luokalla, minka oppitunnilla olin ollut oli muutama positiivinen lapsi. Han kertoi, miten tulemme matkustamaan ymparoiviin kyliin ja testaamaan ihmisia ja kertomaan heille miten toimia kun infektio loytyy. En voi mitaan, mutta itkettaa vaan kun kuulen, etta joo tama lapsi nukkuu taalla kun vanhemmat kuolivat Aidsiin ja, etta sitten vain pitaa opettaa lapsille miten elaa infektion kanssa, ettei levita sita muihin. Olin ihan oikeassa kun mietin ennen kuin tulin, etta ongelmat ovat taalla ihan eri mittakaavassa kun siella Suomessa. Jotenkin on vaan aikamoista tajuta, millaista se elama oikeasti on. Taalla on kylla myos ihmisia kenella rahaa on, mutta niin paljon niita kenella ei ole mitaan.

Mutta nyt synkistelyt sikseen. Tanaan oli sitten taas hyva paiva. Tapasin Jeslon, kuka tyoskentelee TFU:ssa ja en ollut tanaan hirvean aikaansaava silla suurimman osan paivasta juttelin ja hengailin hanen kanssaan. Meinasin alkaa taas itkea kun han puhui niin kauhean kivasti mulle. Olen ollut niin huolissani siita, onko mulla mitaan tarjottavaa tolle projektille, voinko oikeasti toimia opettajana, mulle tulee vaan hetkia kun tuntuu, ettei musta oo tahan ja nyt kun teen tata oikeasti toisille niin olen niin ahdistunut siita jos en saa mitaan aikaan ja jos minusta ei tykata. Sitten tuli Jeslo, jolle sitten vuodatin kaiken tuon askeisen ja han sanoi, etta "ala Riina huoli" kun han tuli koululle siksi, etta tapaisi sen Riinan josta kaikki opettajat puhuvat. Han sanoi, ettei koulu ole koskaan tavannut sellaista tyttoa kuin mina, joka on niin helposti lahestyttava ja avoin ja josta kaikki tykkaavat. Ne jotka tuntevat tietavat miten vaikeeta mulle oli toistaa noi sanat tahan tekstiin, mutta ai etta kun mulle tuli hirveen hyva mieli.

Vaikka en varsinaisesti saisi mitaan aikaan nin aina kun juttelen hetkenkin jonkun oppilaan kanssa niin musta tuntuu, etta ehka silla on joku tarkotus, etta oon tuolla. On tosi rikastuttavaa, etta tuolla on ihan pienia ihania sopoja lapsia, jotka halailee ja nauraa tiensa mun sydameen kun lennatan niita ilmassa, mutta myos vanhempia nuoria, kenen kanssa oikeasti voin keskustella. Koulussa on yksi about 14 vuotias poika, joka aina ilmestyy jostain kulman takaa ja puhuttelee mua madamina. Eilen han kysyi katsonko elokuvia ja oli niin innoissaan kun kerroin, etto juu kylla ma supermanin tiedan, silla se on hanen lempielokuvansa.  Tanaan Sam kiitti minua kaikesta mita teen ja nauroin taas vedet silmissa niin oppilaiden kuin opettajienkin kanssa esim sille kun olin huono pyorittamaan hulavannetta ja meinasin kaatuilla koko ajan. Eilen tr Stella opetti minulle Lugandaa ja lupasin opiskella kaikki lauseet taksi paivaksi ja sen tein. Kaikki opettajat olivat ihan huuli pyoreina kun taytin lupaukseni. Ihanaa huomata, miten heita kiinnostaa kauheasti mista tulen ja miten otettuja he ovat kun opettelen lugandaa. Olen kuulemma hyva oppilas. Nyt taidan alkaa suunnata kohti kotia, joten heippa ja pitakaa kotimaa pystyssa. Olette rakkaita ja mulla mielessa joka paiva, vaikka alankin olla jo puoliksi ugandalainen..

<3 Riina

On jo lauantai!

Mikä siis tarkoittaa, että nyt on jo melkein viikko ugandaelämää takana. Hui, meneepä aika nopeesti, mutta nyt voi kerrankin sanoa, että onneksi sitä on paljon. Mulla on hyviinhyvin paljon opittavaa elämästä täällä, mutta hetkihetkeltä enemmän tää paikka alkaa tuntua jo kodilta.Täällä Nansanassa paistaa tänään erittäin kuuma päiväntasaajan aurinko ja viettelen vapaapäivää oikeastaan tekemättä yhtään mitään järkevää. Yitiän kyllä omaksua tänään pari sanaa lisää lugandaa, jotta pääsen pikimmiten  vaihtamaan kommunikointikieltä. 

Eilen oli siis mun ensimmäinen virallinen työpäivä Trust Future primary schoolissa. Työskentelen siis maanantaista perjantaihin 9-15, tosin työaika taitaa olla aika liukuvainen. Personal bodabodakuskini Vincent haki minut guest houselta aamulla ja täytyy sanoa, että jännitti kyllä ihan sairaasti kun matkattiin läpi Nansanan kohti koulua. Päivä meni ensimmäiseksi päiväksi tosi hyvin, mutta olin ihan tosi väsynyt kun palasin kotiin. Kaikki on niin uutta ja erilaista, mikä on toki hienoa ja sitä mitä täältä tulin etsimään, mutta samalla myös hyvin voimiavievää. Aamulla näytin pomoilleni Apollolle ja Samille kuvia Suomesta, lumesta, hiihtämisestä, järvistä, metsistä, Helsingistä ja monista muista paikoista ja he tsiigailivat niitä ihan ymmällään ja varmistin, että ei, Suomessa ei voi talvella kävellä mitenkään ilman kenkiä. 

 Koulumme ruokakioski

Muksut otti kuvia mun kameralla:

Yllärihali!

Vein koululle Kvt:n Annin ehdotuksesta pari jalkapalloa ja pumpun tuliaisiksi Suomesta ja vastaanotto tälle eleelle oli aika uskomaton. Minä ja toinen pomoni Apollo kiersimme kaikki luokkahuoneet läpi, sillä Apollo halusi kertoa palloista kaikille oppilaille ja näyttää mistä ne tulivat. Koululla Lapset olivat niin onnellisia ja iloisia palloista, että about seitsemännessä luokassa sain aika hyvin pidätellä jo kyyneleitä. En ollut ajatellut, että kaksi jalkapalloa voi tehdä kahdensadan ihmisen päivän. Siinä sai kyllä taas miettiä tämän maailman menoa..

Olin alkupäivän primary 2 -luokan matikantunnnilla ja näyttää uhkaavasti siltä, että musta tulee myös pikkusten matikanopettaja eli jos kukaan kuka tuntee Kössin sattuu lukemaan tätä niin vieköön rakkaat terveiset vanhalle lukion matematiikan opettajalleni. Ensimmäinen päivä koostui pitkältä seuraamisesta, mutta tarkistin kyllä luokkani matikantehtäviä ja autoin heitä englannin tunnilla. Matoke-ruokatauon jälkeen seurasin koulun viimeisen luokan tuntia ja sen jälkeen osallistuin opettajien kokoukseen, jossa päätettiin, kuinka paljon rahaa voidaan käyttää luokkaretkeen. Siinä kun kuuntelin kun opettajat väittelivät about tulsiko käyttää 2, 2,2 vai 2,5 euron edestä rahaa vai onko kaikilla varaa niin fiilis oli jälleen aikamoinen. 

 Tässä luokka primary two

Tykkään kouluni lapsista tosi paljon. Oli tosi hienoa seurata miten lapset taistelevat vastausvuoroista luokassa ja koulussa käyminen on heille todella iso juttu, jota jo pienet lapset täällä selkeästi arvostavat. Aamulla muuten joku oli kysynyt heti kun minua ei näkynyt, että missä on Teacher Riina ja kai hän tulee vielä tänne ja muutenkin kun oppilailta kysyy, että kukas tämä on niin kaikki muistavat jo nimeni. Olen hyvin otettu. 

Uskon kyllä etteivät lapsoset kauaa pysy näin herttaisina, iloisina ja tottelevaisina kun oppivat tuntemaan minut. Tulee viemään kyllä aikaa ennen kuin pystyn sopeutumaan koulun elämään ja haluan todella oppia lugandan kielen, koska sitä puhutaan koulussa tosi paljon, vaikka koulutuksen täällä pitäisi olla pääasiassa englanniksi. En tykkää siitä fiiliksestä, etten yhtään tiedä mitä tapahtuu. Olen siis ainoa vapaaehtoinen koulussa ja ensimmäinen laatuani siinä määrin, että koululla ei koskaan ole ollut suomalaista vapaaehtoista. Minua myös jännittää se, että ilmeisesti olen luisumassa pääasiallisesti opettajaksi. Ensin saan olla avustamassa tunneilla, mutta omistakin tunneista puhuttiin jo.Koulun lomilla TFU järjestää muuta toimintaa, mutta opettajana minua tarvitaan koulussa tällä hetkellä eniten, sillä opettajilla on tosi paljon töitä. Onkohan musta siihen?

Jolleikin nämä mun kirjotukset saattaa kuulostaa tosi tekopyhältä jeesustelulta, mutta elämä täällä oikeasti on hyvinhyvin erilaista ja se herättää pakosti ajatuksia. Kyllä musta tuntui tosi pahalta kun Apollo kysyi yhdeltä tytöltä olisiko hänellä rahaa ruokaan, mikä siis maksaa noin 5-10 senttiä ja tyttö vastasi, että ei heillä ole siihen varaa samalla kun minulle kannetaan täysi ruokalautanen eteen.  Ja silloin kun kuulin, että osa lapsista nukkuu yhdestä luokkahuoneista, koska heillä ei ole edes orpokotia, missä olla tai kun minua tulee halaamaan ihan langanlaiha lapsi, jolla on kasvoissa ruhjeita. Kuulostaa miten kliseeltä tahansa, mutta vaikka minusta ei olisi mitään hyötyä koulussa pariin kuukauteen niin jos lapset ovat niin hirveän onnellisia jos saavat ottaa yhden kuvan kamerallani, jos halaan heitä, lennätän ilmassa tai he saavat pitää kädestäni kiinni niin so be it. Toivottavasti mä pystyn antamaan heille mahdollisimman paljon. 

Koulun jälkeen lähdettiin vapaaehtoisporukalla tsiigaamaan jalkapallomatsia Saksa vastaan Ranska, mikä oli minusta hyvin huvittavaa, koska en paljastanut kellekään, että oikeastaan en ymmärtänyt pelistä muuta kuin sen, että Saksa voitti ja häviön takia ranskalinen Lucas pahoitti hyvin pahasti mielensä. Jäimme hetkeksi tanssimaan baariin, missä katsoimme matsin ja AI ETTÄ mä rakastan tätä musiikkia. Ugandalainen musiikki on ihan täydellinen kombinaatio reggaeta, dancehalia, reggaetonia ja jotain ihan uutta. Oi, silloin kun annoin rytmin viedä ja tanssin paljasjalkaisin tähtitaitaan olla hymyilevän kuunsirpin alla niin musta tuntui, että olen juuri siellä, missä mun kuuluukin olla. 

Tässä vielä pari kuvaa:

 Tän hetkinen koti

Vessa...

Mun linnake. Ihan mieletön järjestys ja johdonmukasuus täällä vallitsee kuten huomata voi..

 Onneks ei tarviii olla koskaan täällä yksin ilman teitä :)

 

 Cissy! 

 Hannah 

 MEILLÄ ON PUNTTISKIN!! Riikka tekisitkö meille African gym punttiohjelman??

Siinä kaikki tällä erää. Välillä on tosi kova ikävä teitä ja äitiä, mutta kyllä te siellä jossain ootte, mä tiedän sen...

 <3: Riina 

Tanaan paistaa aurinko!

Tervehdys ystavat!

Tanaan oli tosi hyva paiva.:) Pahoittelen muuten, etta tassa tekstissa ei ole yhtaan a + pilkkuja, koska olen linnottautunut Nansanan internetkahvilaan, eika taalla tunneta sellaisia kirjaimia. Tanaan paasin siis ensimmaista kertaa kaymaan vapaaehtoisprojektissani esittaytymassa ja katsomassa paikkaa.

Herailin aamulla joskus ehka kahdeksan aikoihin, laitoin aamupalaksi avokado ja kananmuna-tomaatti leipia, join metsastamaani hyvinhyvin omituista ugandalaista pikakahvia ja valmistauduin taas uuteen ja viimeiseen  orientaatiopaivaan. Kuten tavallista, en tiennyt yhtaan mita odottaa.

Aamulla Claire piti minulle luennon UPA:sta, jonka jalkeen Ellen vei minut bodabodalla projektiini. En tieda kerroinko, mutta ne on taalla sellasia tyypillisia moottoripyoratakseja, jotka mutkittelee liikenteen seassa (aiti, ala saa sydankohtausta.) Taalla ei koskaan tieda mita odottaa, oli kyseessa sitten matka Kampalaan, avokadonhakureissu vai vapaaehtoisprojekti, jonka kuvaus oli vaihdettu eilen, koska todellisuus ei vastannut sita. Eli toisinsanoen todellisuus ei vastannut sita kuvausta, johon mina olin hakenut.JIPPPII! Ajattelin kun istuin UPAn toimistossa ja kuulin tasta.

Kyseessa on siis paa-asiallisesti ala-aste 4-12 vuotiaille orvoille, HIV-positiivisille, haavoittuvaisille, koyhille ja koulut kesken jattaneille lapsille nimeltaan Trust Future Uganda. Projektin kuvauksessa oli puhuttu koulusta vain osana projektia, mutta ilmeisesti se community work osa on jaanyt vahan vahemmalle nykyisin, mutta hei This is Africa. Eika se haittaa mua ollenkaan. Silloin kun muksut ovat lomalla niin projekti keskittyy enemman tukemaan orpoja ja muita haavoittuvaisia lapsia ja jarjestaa optional aktiviteetteja koululla. Paasen olemaan oikein innovatiivinen! Hieman jannittyneena matkasin siis bodalla kohti koulua, jossa minua oli odottamassa toinen perustajista Apollo. Han kertoi minulle ensin koulun toimintaperiaatteista ja sitten lahdimme kiertamaan koulua. Kun taalla muuten puhuu koulusta niin voi taysin unohtaa koulurakennuksen maaritelman. Taalla luokkahuoneista on osa sellasia hokkeleita ja osa hyvin yksinkertaisia koppeja kivitalossa. Mutta liitutaulut ja hienot julisteet taalla kylla loytyy luokista.

Tassa taisi nyt kuitenkin kayda niin, etta minusta tuli tanaan Teacher Riina. Menimme luokkiin ja oppilaat nousivat ylos ja tervehtivat meita niin kuin taalla aina tehdaan. Sitten Apollo selitti heille, etta meilla on taalla tanaan hyvin erityislaatuinen vieras Riina, joka ei oikeastaan ole vieras vaan on taalla teidan kanssa vuoden. MUN SYDAN SULI kun ne lapset toisti vaan, etta Riina, teacher Riina ja kun niilta kysyttiin, etta "oletteko iloisia kun Riina on taalla?", niin ne lapset huusi ja taputti ja oli yhta hymya.  Ja niin olin minakin! Ai etta. Kylmia vareita vaan menee selkarankaa pitkin kun ajattelen niiden lasten reaktiota. Vaikka olin vasta tullut, he ottivat minut niin iloisina ja ennakkoluulottomina vastaan. Heille olin tottakai muzungo, eli janna valkoinen, mutta nimenomaan ihmisena. He ovat niin nuoria, etteivat osaa nahda, etta valkoinen tarkoittaa rahaa eli hei ma haluun olla sun ystava siksi. Sita taalla tapaa kylla tosi paljon. Eilen muuten kun olin avokado-ostoksilla joku mies olis halunnu vieda mut ajelulle kattomaan kaupunkia, mutta en kai ma nyt niin daiju oo, etta olisin kyytiin mennyt.

Eli mun projektiin tutustuminen meni oikein hyvin, paljon paremmin kun olisin koskaan voinut uskoa! Katotaan mita huomisesta tulee kun paasen seurailemaan oikesti arkea. Tuli niin kiva fiilis kun Apollo sanoi, etta olen "very happy and joyful person" ja sopeudun varmaan tosi nopeasti kouluun ja etta lapset tykkaa varmasti ihan hirveasti. Myos opettajat vaikuttivat mukavilta ja vastaanottavaisilta ja nyt minulla on kaksi personal bodakuskia, jotka vievat minua projektiin ja sielta pois joka paiva. Todellisuus ei ole varmasti niin ruusuista kun ensivaikutelmani, mutta olen varma, etta kylla taa tasta lahtee! 

Kuten eilisesta tekstista huomaa niin hyvin ristiriitaisissa fiiliksissa kuljen Nansanan katuja. Koyhyys nakyy taalla tosi selvasti ja projektini naapurissa "talot" ovat vain sellasia lautakasoja. Muutenkin katukuva on NIIN erilainen taalla, mutta olen selvinnyt toistaiseksi ilman jaatavaa kulttuurishokkia, mika on taysin Cambodian ansiota. Naissa paikoissa kun on aika paljon samaa. Kuvia ei viela oo kun en oo halunnut kantaa kameraa mukana ettei sita pollita. Pikku hiljaa taalla siis totutellaan elamaan taalla, mita guest housessa elavat muut vapaaehtoiset auttavat suuresti. Kaikki ovat hirmu mukavia ja meidan caretaker Cissyn kanssa nauramme vedet silmissa kaikelle mahdolliselle. Cissyn aion tuoda Suomeen viela joskus kaymaan.

Hei aiti ja iska! Ma muuten ajattelin ostaa taalta lapparin ja siihen modeemin niin voin olla yhteydessa ulkomaailmaan paremmin ja haluan virallisesti kirota kaikki Applen tuotteet syvalle maanrakoon. "Netti kannysta padiin" ei oo kylla yhtaan afrikkatyyliinsopivaa eli siis taydellinen katastrofi. Oottelen vaan, etta saan jonkun paikallisen mukaan ettei tuu lapparille muzungo bonusta kauheesti. Kaypa lappari maksaa taalla joku about 150 euroa. Toivon et se on ihan!

Mutta tallaista siis tanaan taalla Nansanassa kanojen ja vuohien eli uusien naapurieni luvatussa maassa. Toivottavasti kaikki siella on hyvin ja lahetelkaa mulle Facebookviesteja niin vastailen niita kun teen ristiretkia tanne.

Pusuja!

Riina 

Muzungu kaukana kotoa

Kolme päivää Ugandassa on nyt takana ja hengissä ollaan edelleen. Asustelen tällä hetkellä siis täällä UPA Ugandan eli vapaaehtoisjärjentön guest housessa Nansanassa, joka on about tunnin taximatkan päässä Kampalan keskustasta. Taxit täällä päin maailmaa tarkoittavat siis täyteen tungettuja minibusseja, joihin saa nousta kyytiin periaatteessa milloin vaan, missä vaan, kunhan kävelee oikean tien vierellä. Miten sitä aina vaan voikaan valittaa kotona siitä, kun 315 oli taas viisi minuttia myöhässä, mutta maassa maan tavalla.

Pääsin turvallisesti maanantaina Nansanaan joskin fiilikset olivat vähintäänkin kuumottavat kun lähestyin maahantulotiskiä, mistä viisumi tulisi hakea. Qatar airwaysin lentokenttävirkailija nimittäin vihjaisi kivasti Berliiinin kentällä, että maahantuloni voitaisiin estää, koska minulla ei ole paluulippua valmiina. Kohtuu iso monttu vatsanpohjassa siis lähestyin tiskiä vanhalla kunnon aasia-asenteella. "Esitä niinkuin olisit just siellä missä pitääkin, hymyile, toivo parasta ja jos mieti, mitä hittoa aiot tehdä jos et pääsekään maahan, vasta sitten jos se käy" -taktiikka toimi tälläkin kertaa ja muutaman mutkan kautta, mutta rinkka messissä ja kolmen kuukauden turistiviisumi passissa matkasin kohti Nansanaa.

Kun saavuin tänne niin fiilis oli tosi tyhjä. "Vuodeksi Ugandaan vapaaehtoistöihin" oli muodostunut niin isoksi unelmaksi, etten enää kyseenalaistanut tänne lähtöä, mutta äkkiä mietin vain, että mietinköhän tätä nyt ihan loppuun saakka. En hitossa miettinyt. Makasin tässä mun sängyllä ja aivoissa ei oikein kulkenut yhtään mitään ajatuksia. Halusin vaan kaivautua läpi tosta lattiasta takasin Suomeen ja mietin, että mitä hittoa, sitä on taas tullut tehtyä. Olisiko musta oikeasti tähän? En ollutkaan enää yhtään varma. 

Fiilikset ovat tosi vaihtelevat ja pään sisällä on jatkuvasti käynnissä tunteiden hirmumyrsky. Kaikki täällä on niin erilaista ja uutta ja aika hurjalta tuntuu lukea guest housen seinältä, että Kampalassa muuten sitten varotellaan terrori-iskuista huoltoasemille. Toisaalta välillä on sellanen fiilis, että on niiiin mageeta olla täällä ja kyllä tää tästä lähtee. Nyt pitää antaa itselleen vaan aikaa sopeutua kulttuuriin.Tänne guesthouseen tuleminen oli aika helppoa, koska täällä on toinenkin suomalainen Liisa ja myös muuta vapaaehtoiset on olleet mulle tosi mukavia. Meitä on täällä tällä hetkellä neljä pitkäaikaisvapaaehtoista ja kolme työleiriläistä ja vähän niinkuin taloudenhoitajana toimiva Cece, joka on aivan mahtava. 

Mulla on nyt siis ollut kaksi päivää orientaatioa, missä ensin kerrottiin Ugandasta ja elämästä täällä ja tänään ugandalainen Ben vei mut ja Lucasin tutustumaan Kampalaan. Kampala on kyllä aikamoinen mesta. Siellä oli aivan tajuttomasti ihmisiä, autoja, bodabodia (paikallisia moottoripyörätakseja) ja kaikki paikat aivan täynnä tavaraa. Olen kokemusesta hyvinhyvin häkeltynyt, eikä  koskaan tunnu kivalta nähdä laitamien slummihökkeleitä. Käytiin myös Ugandan jossain kansallismuseossa ja hommasin ugandaliittymän. 

Mulla olis niin paljon enemmän kerrottavaa ja sanottavaa vielä, mutta musta tuntuu, ettei tätäkään julkaista koskaan jos en sitä nyt tee eli palaillaan asiaan myöhemmin. Voisin vielä, vaikka sanoa, että ruoka täällä on tositosi halpaa, mä olen tosi väsynyt, mutta tällä hetkellä hyvissä fiiliksissä, olin ihan älyttömän tyhmä kun en tuonut läppäriä , koska nyt olen aika pahasti pulassa netin kanssa, täällä valkoset on kaikille muzunguja, lapset on täällä ihania kun ne haluaa vain paijata hiuksia ja istuskella sylissä (koska oon muzungu), kohta pääsen toivon mukaan alottamaan projektissa vapaaehtoistyön ja ostin tänään ekan Lugandakirjan ja mulle hedelmiä myynyt nainen opetti mut jo kiittämään. Webale jotain jotain se meni. 

Ainiin ja kahteen päivään meillä ei ole ollut juoksevaa vettä ja sähköt katoaa aina välillä, eli onneksi otin otsalampun mukaan!

Terkkuja sinne, <3 Riina 

Koska kuva kertaa enemmän kuin tuhat sanaa:

Matkapäiväkirjan tuunaus käynnissä naapurin muksujen kanssa

 selfie