Kuukauden verran fiiliksiä

Oon asunut nyt Ugandassa kuukauden. Huh, Mitä kaikkea sitä ehtiikään kuukaudessa kokea, näkeä ja tuntea? Voin kertoa, että aika tosi paljon. Mun mielialat on vaihdellut varmaan vähintään yhtä monta kertaa kun kuukauteen mahtuu päiviä, mutta oon todennut, että sen on mentävä niin. Oudonmpaa olisi jos täällä eläminen ei herättäisi mussa mitään fiiliksiä. Mä lueskelin äsken mun matkapäiväkirjaa ensimmäisiltä päiviltä. Vaikka aika on kulunut ihan hirmunopeesti niin tuntuu tosi kaukaselta kun itku kurkussa, pimeessä guesthousessa ilman sähköä kokkasin aivan liian raa’aksi jäänyttä riisiä, enkä ollut yhtään varma olisiko tämä seikkailu sellainen, mistä tulisin selviämään ehjin nahoin.

Kaikki tuntui vaan niin liian erilaiselta ja se ahdisti. Löysin itseäni aika tosi useaan otteeseen makaamassa huoneessani ja tuijottamassa kattoon miettien, että mä haluan vain takaisin kotiin. Musta tuntui välillä, että ehkä mä oon liian erilainen sopeutuakseni tähän kulttuuriin. Mulla on paikoitellen ollut vähän vaikeata hyväksyä se, että mä olen se, joka on aina erilainen. Se tyyppi, jonka ihmiset määrittää aina ensin sen mukaan, minkä värinen mä olen. Oon sanonut tän varmaan aika monta kertaa, mut kaikki ne ennakkoluulot ainoastaan ihonvärin perusteella tuntuvat vaan ihan järjettömiltä. Aika usein keskustelun jälkeen oon kuullut, että hei, et sä ookaan sellanen ylimielinen muzungo kun mä luulin ja paikalliset arvostaa tosi paljon, että yritän opetella heidän kielensä, mutta oikeesti, pääsisivät yli jo. Tää on vain vähän erilainen väri.

Tänään kun istun tässä ja kirjotan teille, miltä musta nyt tuntuu, olo on tosi erilainen kuin ekan viikon jälkeen. Mä en osaa sanoa, miten mun ajatusmaailma on muuttunut vai onko ja pakko myöntää, että mulla ei ole pienintäkään havaintoa, mitä mun edelliset kirjoittelut tänne pitävät sisällään.  Joka päivä mä sopeudun tähän paikkaan enemmän ja olo on yleisesti ottaen hyvä, vaikka olenkin sairastanut aika lailla. Tällä hetkellä päällä on kohtuullisen ikävä flunssa, mutta toivottavasti tämäkin tästä kohta väistyy. Mä voin olla täällä jostain syystä vaan niin oma itseni. Kuulemma puhun yleensä aika tosi paljon. Ihan niinkun mä olisin kuullut ton aiemminkin, mutta säästytäänpä kiusallisilta hiljaisuuksilta. Oon saanut paljon uusia ystäviä, niin muista vapaaehtoisista kuin paikallisistakin, joiden ansiosta tämä maa alkaa tuntua jo aika kodilta. Eilen vietin hyvin menestyksekkään shoppailupäivän Kampalan kirppiksillä, mistä hamusin itselleni uuden vaatevaraston noin 70 senttiä per vaatekappale hintaan. Aloin jo tulla epätoivoiseksi ja pyytää äitiä lähettämään koko vaatekaappini meidän postilokeroon, mutta kyllähän tämäkin asia saatiin järjestykseen.

 Tykkään projektista edelleen paljon, mutta välillä edelleen tulee sellainen olo, etten tiedä onko musta oikeasti kantamaan niin iso vastuu, mitä mulle annetaan kun mun halutaan opettavan lapsia. Muistan itse, kuinka iso merkitys opettajalla mulle ala-asteella oli ja välillä mua vaan ahdistaa. Toisinaan en ole yhtään varma, mitä projektissa multa odotetaan ja teenkö tarpeeksi ja toisinaan tuntuu, että juuri siellä mun kuuluukin olla. Yksi asia on kuitenkin hyvin varma ja se on se, että täällä ei todellakaan kukaan latele mulle työtehtäviä vaan on täysin minusta itsestäni kiinni, kuinka paljon töitä teen vai istunko päivät pitkät koulun toimistossa, jossa ei useimmiten ole käytettävissä sähköä. Kukaan ei todellaan tule tarjoamaan työtehtäviä hopealautasella eteeni kun lepuutan hermojani sohvalla vaan minun on itse nostettava takapuoleni ylös ja löydettävä paikka, jossa minua sillä hetkellä tarvitaan. Toisinaan se tarkoittaa monen tunnin punakynällä merkkailua ja korjailua (omistan nykyisin jo oman sellaisen, vau.)  tai pulisevan kolmosluokan aisoissa pitämistä ja toisinaan Wordin käytön opettamista opettajille, koeaikataulujen laatimista tai lasten halailtavana ja pusutettavana ja hämmästeltävänä olemista. Esimerkiksi tatuointi, sulkakorvikset ja kukkalegginssit ovat hyvin suosittuja kohteita. Täytyy myöntää, että viimeiset kohdat ovat ehdottomasti suosikkejani ja aina kun kävelen ykkösluokan läpi niin joku ottaa hameenhelmasta kiinni ja toteaa hyvin tomerasti, että ”Teacher Riina. You will stay here. Don’t go anywhere” ja yleensä oppilaiden suusta kuuluu jes huutoja, siitä luokasta johon menen. On vain vaikeaa olla kaikkialla samaan aikaan. Ensi viikon jälkeen koululaiset jäävät lomalle ja innolla odotan, millainen community project TFUsta paljastuu vai lomailenko minäkin.

Mut on otettu osaksi TFU perhettä, myös opettajien toimesta, ja se tuntuu tosi kivalta. Aina jos olen päivän poissa niin opettajat ja oppilaat toteavat, että heillä on ollut minua ikävä ja minusta on niin hienoa, että joka päivä saan oppia heiltä jotain uutta elämästä täällä.  Vaikka en ole aina ihan varma, mitä teen juuri tässä projektissa, mutta en voisi ikimaailmassa vaihtaa projektia, koska todellisuudessa kyseessä ei ole mikään projekti vaan yhdenlaista yhteisöä osana oleminen. Mulla on tosi etuoikeutettu olo, koska tämän yhteisön jäsenet jakavat mulle asioita heidän omasta elämästään ja heitä oikeasti kiinnostaa myös, mistä minä olen lähtöisin. Opin joka päivä pakosti jotain uutta tästä maailmasta. Kahdeksas päivä ensi kuuta on tiedossa opettajien virkistysmatka Entebben biitsille. Siitäkään tuskin tulee mitään kovin ikävää.  

Olen ylpeänä osa juuri tätä koulua. Opettajat oikeasti arvostavat oppilaita, he eivät lyö lapsia ja heitä aidosti kiinnostaa, miten lapsilla menee.   Tuskin tulen koskaan tottumaan siihen, miten huonosti elämän perusasiat kuten rahanpuute ja riittävän ravinnon tai veden saaminen jollain oppilailla ovat, mutta oikeastaan en haluakaan tottua siihen. Mä en enää koskaan aio sulkea silmiäni niiltä, jotka apua oikeasti tarvitsevat. Tuntuu vaan niin pahalta nähdä, miten vähän jollakulla on, vaikka tietää, että hän ansaitsisi enemmän. Nämä lapset ansaitsisivat niiin paljon enemmän. He ovat elämäni valo. Koulussa aina jaksetaan ihmetellä, miten voin aina jaksaa hymyillä ja olla positiivinen, vaikka olisin ihan väsynyt tai kipeä, mutta mitä muuta täällä voisin tehdä kun saan olla osa näiden lasten elämää. Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä. Silloin kun näen lasten iloiset kasvot ja sydämensulattavat hymyt niin tiedän, että olen oppilaille oikeasti tärkeä ja silloin minusta tuntuu, että olen juuri oikeassa paikassa. Haluan ja uskon, että he tietävät, että minä oikeasti välitän heistä, sillä nämä lapset ovat ihan uskomattomia. Vaikka mulla on välillä ikävä sitä elämää ja kaikkea tuttua siellä niin nämä lapset antavat täyttävät mun sydämen niin isolla määrällä lämpoä, että sillä voisi sulattaa vaikka koko ensitalven lumet. Mä aion antaa heille kaiken, mitä musta ikinä irti saa.

    Välillä todella tuntuu, että tulen niin eri maailmasta. En mitenkään paremmasta maailmasta, mutta sellaisesta, johon minusta tuntuu tosi epäreilulta kuulua. Mulla on jatkuvasti sellainen olo, ettei ole reilua, miten itsestäänselvyytenä mä monia asioita olen pitänyt. Miten usein en ole osannut arvostaa tarpeeksi sitä, että mä olen terve, en kuolemassa AIDSiin tai jopa nälkään lähivuosina, olen siis joka ikinen päivä elämästäni saanut riittävästi ruokaa ja puhdasta vettä, katon pääni päälle, vaatteita puettavaksi, kengät jalkaan ja perheen ja ystävät ketkä rakastavat minua, mitä tahansa päätänkään tehdä kuten esimerkiksi lähteä vuodeksi Ugandaan. Anteeksi, että en ole aina arvostanut sitä, että olen saanut tehdä töitä vaan valittanut, kuinka stressi kertyy päälle, anteeksi kun olen murjottanut kun ruokana on ollutkin kalaa, joka ei ole lempparini tai kun olen mulkaissut myöhässä tullutta bussikuskia. Anteeksi jos olen ollut jollakulle ilkeä ollessani pahalla päällä tai nälkäinen, jättänyt jonkun huomioimatta ja anteeksi äiti, kun aina räjähtelen ja raivoan kotona mitä turhimmista asioista ja olen niin säälittävän laiska auttamaan kotitöissä, Riikka, jos tiuskin sulle, vaikka sullakin on ollut rankka päivä tai kun et antanut mun lainata sun paitaa ja iskä kun otetaan niin usein yhteen, koska omataan molemmat yhtä voimakas temperamentti.

Anteeksi kun en ole osannut arvostaa ilmaista koulutusta. Anteeksi jos olen pulissut tunnilla, valittanut koealueesta tai urputtanut kouluruoasta. Ihmiset täällä ihan tosissaan taistelevat siitä, että he saavat itselleen tai lapsilleen edes jonkinlaisen koulutuksen ja monet meidänkin koulun lapsista joutuvat lopettamaan koulun ala-asteen jälkeen, koska rahaa ei vain ole. On tosi hienoa, että kouluni maksaa muutaman oppilaan lukukausimaksut, joilla ei yksinkertaisesti ole mitään, mutta on tosi surullista, että kun koulu loppuu niin monet oppilaat jäävät ihan tyhjän päälle, myös ne joilla oikeasti olisi potentiaalia vaikka mihin ja monet eivät koskaan pääse kouluun asti. Tiedän kyllä, että on ihan kauhean vaikeaa arvostaa sitä, mitä itsellä on aina ollut ja saattaa olla, että teille tämä vuodatus näyttää joltain ihmeen ärsyttävältä valaistumisjulistukselta, mutta lupaattehan yrittää muistaa, miten tajuttoman, käsittämättömän ja epärealistisen onnekkaita olemme kun saamme itse määrätä kohtalomme tässä yhteiskunnassa. Sinä itse päätät mihin saakka opiskelullasi kipuat, ei se onko se sinulle taloudellisesti mahdollista. En voi syyttää täkäläistä pomoani, joka ei pystynyt ymmärtämään, miksi kaikki eivät opiskele, vaikka saavat, koska eivät jaksa. En osannut selittää tätä hänelle. Ei  ole itsestäänselvyys, että koulussa on lattia, katto, ruokala tai juoksevaa vettä. Itsestäänselvää ei olisi pitänyt olla edessäni pulpetilla levännyt matematiikankirja, sillä täällä jokainen kirja on sama kuin meille vihko ja kaikki opittu opitaan itsekirjoitetuista muistiinpanoista tai maanantaiset aamutunnit, joille kaikilla ei ole mahdollista osallistua. Tiedän, että on vaikea arvostaa sitä, kun opettaja kehottaa pitämään suun kiinni, ja oppimaan, koska viime lauantain kotibileiden tapahtumat tuntuvat paljon mielenkiintoisemmilta kun integraalit tai rautakauden infrastruktuuri, mutta lupaathan yrittää muistaa ensi luennolla, oppitunnilla, kokeessa tai ruokatunnilla, kuinka onnekas tosiasiassa olet.

Nyt vaihdan anteeksipyynnöt kiitoksiksi ja kiitän kaikkia siitä, että olette osa mun elämää. Isossa tai pienessä osassa, kriiseissä tai onnenhetkissä, maanantaiaamuna tai sunnuntai-iltana,

KIITOS.

 Mulla ei riitäsanat kuvailemaan sitä, miten tärkeitä te mulle olette ja miten arvokasta on, että välitätte ja huolehditte musta ja olette kasvattaneet minusta sen Riinan, joka tällä  nimenomaisella hetkellä olen. Kiitos äiti, iskä, Riikka, Laura, Inka, Susanna, Aleksi, Mikko, Toni, Ville, Eetu, Anne, Raimo, Joni, Saara, Rami, Marja, Ukki, mummo ja mummi siellä pilvenreunalla ja kaikki muut sukulaisiin ja perheeseen lukeutuvat yksilöt. Kiitos kaikille mielettömän tärkeille ystäville, tuttaville, vanhoille ja uusille kavereille, opettajille, ex-pomoille ja naapureille. Kiitos, että olette elämässä.

 Kiitos  kaikesta, mitä olen tässä elämässä saanut. Nyt mä aion antaa takaisin niin paljon kun musta ikinä lähtee.

Riina