Mun on nyt hieman vaikea jäsentää ajatuksia tänne teille luettavaksi, koska viime julkaisukerrasta on tainnut kulua jo aika kohtuullisen pitkä aika. Mun päivät täällä on toisaalta tosi samanlaisia, mutta toisaalta taas täysin erilaisia. Aamulla heräilen, teen aamupalaa, keitän aamukahvit ja asetun odottamaan bodaboda kuskiani, joka ei koskaan saavu paikalle. Joka-aamuinen uuden bodabodan metsästys kuuluu siis jo rutiiniin, mutta peukut pystyssä, että huomenna uusi kuskini, neljäs laatuaan, saapuu, jos ei ajoissa, niin ainakin paikalle.
Tänne meidän guesthouseen tuli about viikko sitten uusi tyttö nimeltä Elisabeth ja viime lauantaina otin itseäni niskasta kiinni ja lähdin Kampalaan hänen kanssaan ja toistimme saman maanantaina. Kokemus oli hyvin kaaottinen ja väsyttävä ja saattaa olla, että eksyimme pariin otteeseen, mutta plussapuolena on, että olen edelleen hengissä Kampalan jäljiltä. Huomenna odottaa ehkä hyppy kohti tuntematonta, sillä ajattelin mennä vähän shoppailemaan töistä suoraan tuonne turmion kaupunkiin. Ehkä nyt olisi jo korkea aika tottua tohon hälinään, vaikka en vieläkään voi sanoa, että varsinaisesti nauttisin kokemuksesta.
Tykkään edelleen tosi paljon mun projektista, mutta vähän päivästä vaihtelee, kuinka paljon saan aikaan tai millä fiiliksellä palaan takaisin kotiin. Viime viikon lopussa suunnittelin koulun opettajille ID-kortteja ja tein toimistotöitä eli otin vähän taukoa opettamisesta, yksi päivä korjasin ja pisteytin noin 40 kolmosluokan matikankoetta (silmät olivat kohtuullisen ristissä ja aivot jumissa sen jälkeen) ja päiväni vietän yleisesti tiiviisti koulullla. Eilinen oli kohtuu mielenkiintoinen päivä kun kohtasin ensimmäisen "Opettaja on sairaana eli mene ja opeta" -hetken. En voi sanoa, että nautin tilanteesta ihan hirveästi. Joo, kyllä mä voin opettaa ja täällä olen tajunnut, että oikeasti nautin siitä, mutta mä haluan tietää, mitä opetan. Opettajankirja sairaalla opettajalla, noin 25 kutosluokan noin 13 vuotiasta oppilasta, 11.00-13.00 ilman taukoja, pari tarinakirjaa englanniksi ja minä. Että Riina, mene ja opeta, aiheena on English. Tossa tilanteessa ei auttanut muu kuin vetää syvään henkeä, toivoa parasta ja näyttää siltä, että olin ihan Ok tilanteen kanssa. Ilmeisesti selvisin kuitenkin hengissä kahden tunnin englanninoppitunnin improvisoimisesta, mutta voin sanoa, että on kohtuu haastavaa seurata luettavaa tarinaa, yrittää ymmärtää se, katsoa, että kaikki keskittyvät ja lukevat ja samalla keksiä kysymyksiä ja niihin kysymyksiin vastauksia. Kolmetoistavuotiailta ei ihan kysytä, että minkä värinen kukka on sivulla viisi ja on kohtuu rankkaa yrittää selittää jotain kohtuu järkevää juttua, kun 25 silmäparia kuuntelee joka ikistä sanaa, minkä päästän ulos suustani. Olisi ollut ihan kiva vähän edes valmistella tuntia, koski se sitten lukemista tai kielioppia. Mun mielestä opettamisen ei todellakaan kuulu olla improvisoimista. Palasin kotiin hyvinhyvin väsyneenä, mutta onneksi täällä on ihmisiä, joiden kanssa jutella jos on ollut rankka päivä takana.
Tämä päivä oli taas tosi mukava, lukuunottamatta joka-aamuista bodasekoilua. Mulle selvisi tänään aamun rukoustuokiossa (täällä uskonto on aika olellisessa asemassa ja sitä on aika turhaa yrittää kyseenalaistaa), jossa lauleskeltiin gospellauluja ja tanssittiin, että näillä afrikkalaisilla todella on joku sheikkausgeeni. Nää about neljä vuotiaatkin osaavat täällä sheikata takapuolta niin mallikkaasti, että voisivat melkein hallita minkä tahansa zumbatunnin. Mun mielestä se on ehkä vähän epäreilua, mutta tämäkin kohta on työn alla.
Hypin tänään kakkosluokalta, esikouluun ja kolmosluokalle, eli sinne, missä apuani tarvittiin. Montakohan oikein merkkiä mä oon jo tähän mennessä oppilaiden kirjoihin merkannut? Veikkaan, että varmaan kohta niin monta, että jos ne merkit olisivat kilometrejä niin olisin jo kotona Suomessa. Kohtasin jälleen kerran saman hetken, kun kolmosluokan Tr Jane totesi, että "Hei Riina, Minä lähden nyt pitämään vitosluokalle tunnin, että sä oot nyt sit ainoo ope. Lapset tekee nyt tätä biologiaa ja sitten, käy läpi toi kotitehtävä, ennen kun tunti loppuu." Tämän päivän opettajana toimiminen meni yllättävän mutkattomaksi, eikä tarvinnut sanoa kun, että lukisitteko tämän kaikki yhteen ääneen, kysyä kysymykset ja kuunnella vastaukset. Hauskaa tässä tilanteessa oli se, että kyseessä oli R.E eli religious education ja kysymykset olivat tyyliä "Nimeä näin ja näin monta kristinuskon/islamin pilaria, pyhän hengen antamaa lahjaa, opetuslasta, peruspilaria..". Siis mullahan ei ollut harmainta aavistusta, mitkä ne oikeat vastaukset oli, koska niitä ei mulle annettu eli kun kolmosluokan kädet kysymyksen lukemisen jälkeen ponnahtivat ylös ja luokkahuone täyttyi "Teacher, me. Teacher me." huudoista, niin ei auttanut kuin luottaa, että vastaukset olivat ihan kohtuullisen kelvollisia. Ilmeisesti selvisin kuitenkin mallikkaasti ja sain hyvin sydämelliset kiitokset kuin Jane palasi. Olen ollut nyt kolmosluokan kanssa aika paljon, joten he eivät näe minua enää niin vieraana, joten he testaavat joka kerta voisivatko alkaa pulista ja riehua, mikä käy kieltämättä hieman raskaaksi, mutta onneks en oo mikään ihan tossukka.
Kävelin tänään töistä kotiin, kuten myös eilen, koska taistelen "You will get fat anyway" -toteamusta vastaan. Mun pomo oli kyllä sitä mieltä, että mun ei pitäis kävellä, etten vaan vahingossa laihdu. Leivoin just meille suklaakakkua, eli kuihtumaan tuskin pääsen. Matka jalan kestää reilu tunnin kun kävelee vikkelään ja rauhaa ajatuksilleen siinä ei pahemmin saa, sillä se oli mun ensimmäinen syy kävellä kotiin. Rahaa säästän vähän alle euron, jaloissa on kohtuu monta rakkulaa, mutta Muzungo! huutoja ei kuulunut tänään yhtä paljon kuin eilen. Omaksi viihteeksi päätin laskea, kuinka monta ihmistä tunnin matkallani toteavat ääneen ihonvärini ja tänään heitä oli 79. Kohtuu hillittyä toimintaa kansalaiset!
Mutta mä taidan nyt kömpiä unten maille ja valmistautua henkisesti huomiseen työpäivään. Hyvää yötä ja Kauniita unia.
<3 Riina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti