Passi & Kompassi: On jo lauantai!

Mikä siis tarkoittaa, että nyt on jo melkein viikko ugandaelämää takana. Hui, meneepä aika nopeesti, mutta nyt voi kerrankin sanoa, että onneksi sitä on paljon. Mulla on hyviinhyvin paljon opittavaa elämästä täällä, mutta hetkihetkeltä enemmän tää paikka alkaa tuntua jo kodilta.Täällä Nansanassa paistaa tänään erittäin kuuma päiväntasaajan aurinko ja viettelen vapaapäivää oikeastaan tekemättä yhtään mitään järkevää. Yitiän kyllä omaksua tänään pari sanaa lisää lugandaa, jotta pääsen pikimmiten vaihtamaan kommunikointikieltä.

Eilen oli siis mun ensimmäinen virallinen työpäivä Trust Future primary schoolissa. Työskentelen siis maanantaista perjantaihin 9-15, tosin työaika taitaa olla aika liukuvainen. Personal bodabodakuskini Vincent haki minut guest houselta aamulla ja täytyy sanoa, että jännitti kyllä ihan sairaasti kun matkattiin läpi Nansanan kohti koulua. Päivä meni ensimmäiseksi päiväksi tosi hyvin, mutta olin ihan tosi väsynyt kun palasin kotiin. Kaikki on niin uutta ja erilaista, mikä on toki hienoa ja sitä mitä täältä tulin etsimään, mutta samalla myös hyvin voimiavievää. Aamulla näytin pomoilleni Apollolle ja Samille kuvia Suomesta, lumesta, hiihtämisestä, järvistä, metsistä, Helsingistä ja monista muista paikoista ja he tsiigailivat niitä ihan ymmällään ja varmistin, että ei, Suomessa ei voi talvella kävellä mitenkään ilman kenkiä.

Koulumme ruokakioski

Muksut otti kuvia mun kameralla:

Yllärihali!

Vein koululle Kvt:n Annin ehdotuksesta pari jalkapalloa ja pumpun tuliaisiksi Suomesta ja vastaanotto tälle eleelle oli aika uskomaton. Minä ja toinen pomoni Apollo kiersimme kaikki luokkahuoneet läpi, sillä Apollo halusi kertoa palloista kaikille oppilaille ja näyttää mistä ne tulivat. Koululla Lapset olivat niin onnellisia ja iloisia palloista, että about seitsemännessä luokassa sain aika hyvin pidätellä jo kyyneleitä. En ollut ajatellut, että kaksi jalkapalloa voi tehdä kahdensadan ihmisen päivän. Siinä sai kyllä taas miettiä tämän maailman menoa..

Olin alkupäivän primary 2 -luokan matikantunnnilla ja näyttää uhkaavasti siltä, että musta tulee myös pikkusten matikanopettaja eli jos kukaan kuka tuntee Kössin sattuu lukemaan tätä niin vieköön rakkaat terveiset vanhalle lukion matematiikan opettajalleni. Ensimmäinen päivä koostui pitkältä seuraamisesta, mutta tarkistin kyllä luokkani matikantehtäviä ja autoin heitä englannin tunnilla. Matoke-ruokatauon jälkeen seurasin koulun viimeisen luokan tuntia ja sen jälkeen osallistuin opettajien kokoukseen, jossa päätettiin, kuinka paljon rahaa voidaan käyttää luokkaretkeen. Siinä kun kuuntelin kun opettajat väittelivät about tulsiko käyttää 2, 2,2 vai 2,5 euron edestä rahaa vai onko kaikilla varaa niin fiilis oli jälleen aikamoinen.

Tässä luokka primary two

Tykkään kouluni lapsista tosi paljon. Oli tosi hienoa seurata miten lapset taistelevat vastausvuoroista luokassa ja koulussa käyminen on heille todella iso juttu, jota jo pienet lapset täällä selkeästi arvostavat. Aamulla muuten joku oli kysynyt heti kun minua ei näkynyt, että missä on Teacher Riina ja kai hän tulee vielä tänne ja muutenkin kun oppilailta kysyy, että kukas tämä on niin kaikki muistavat jo nimeni. Olen hyvin otettu.

Uskon kyllä etteivät lapsoset kauaa pysy näin herttaisina, iloisina ja tottelevaisina kun oppivat tuntemaan minut. Tulee viemään kyllä aikaa ennen kuin pystyn sopeutumaan koulun elämään ja haluan todella oppia lugandan kielen, koska sitä puhutaan koulussa tosi paljon, vaikka koulutuksen täällä pitäisi olla pääasiassa englanniksi. En tykkää siitä fiiliksestä, etten yhtään tiedä mitä tapahtuu. Olen siis ainoa vapaaehtoinen koulussa ja ensimmäinen laatuani siinä määrin, että koululla ei koskaan ole ollut suomalaista vapaaehtoista. Minua myös jännittää se, että ilmeisesti olen luisumassa pääasiallisesti opettajaksi. Ensin saan olla avustamassa tunneilla, mutta omistakin tunneista puhuttiin jo.Koulun lomilla TFU järjestää muuta toimintaa, mutta opettajana minua tarvitaan koulussa tällä hetkellä eniten, sillä opettajilla on tosi paljon töitä. Onkohan musta siihen?

Jolleikin nämä mun kirjotukset saattaa kuulostaa tosi tekopyhältä jeesustelulta, mutta elämä täällä oikeasti on hyvinhyvin erilaista ja se herättää pakosti ajatuksia. Kyllä musta tuntui tosi pahalta kun Apollo kysyi yhdeltä tytöltä olisiko hänellä rahaa ruokaan, mikä siis maksaa noin 5-10 senttiä ja tyttö vastasi, että ei heillä ole siihen varaa samalla kun minulle kannetaan täysi ruokalautanen eteen. Ja silloin kun kuulin, että osa lapsista nukkuu yhdestä luokkahuoneista, koska heillä ei ole edes orpokotia, missä olla tai kun minua tulee halaamaan ihan langanlaiha lapsi, jolla on kasvoissa ruhjeita. Kuulostaa miten kliseeltä tahansa, mutta vaikka minusta ei olisi mitään hyötyä koulussa pariin kuukauteen niin jos lapset ovat niin hirveän onnellisia jos saavat ottaa yhden kuvan kamerallani, jos halaan heitä, lennätän ilmassa tai he saavat pitää kädestäni kiinni niin so be it. Toivottavasti mä pystyn antamaan heille mahdollisimman paljon.

Koulun jälkeen lähdettiin vapaaehtoisporukalla tsiigaamaan jalkapallomatsia Saksa vastaan Ranska, mikä oli minusta hyvin huvittavaa, koska en paljastanut kellekään, että oikeastaan en ymmärtänyt pelistä muuta kuin sen, että Saksa voitti ja häviön takia ranskalinen Lucas pahoitti hyvin pahasti mielensä. Jäimme hetkeksi tanssimaan baariin, missä katsoimme matsin ja AI ETTÄ mä rakastan tätä musiikkia. Ugandalainen musiikki on ihan täydellinen kombinaatio reggaeta, dancehalia, reggaetonia ja jotain ihan uutta. Oi, silloin kun annoin rytmin viedä ja tanssin paljasjalkaisin tähtitaitaan olla hymyilevän kuunsirpin alla niin musta tuntui, että olen juuri siellä, missä mun kuuluukin olla.

Tässä vielä pari kuvaa:

Tän hetkinen koti